Helmikuun viima halkoi Pirkkalan sairaalan pihaa. Se painui suoraan luihin, enkä ollut vielä ehtinyt napittaa takkiani kunnolla, kun Aleksi jo työnsi minulle kahdenkympin seteliä ruttuisena kouraan.
—Tossa on bussirahat, kyllä sillä pääsee.
Katsoin seteliä. Sitten katsoin Aleksiä. Mahan päällä oleva haava kirveli jokaista hengenvetoa, enkä ollut nukkunut kunnolla viiteen vuorokauteen. Hätäsektio. Ei mikään kevyt toimenpide.
—Sä et voi olla tosissas. Mä en pääse edes portaita alas ilman apua.
Aleksi vilkaisi kelloaan sillä samalla ilmeellä kuin olisi myöhästymässä jostakin tärkeämmästä.
—Kato, mun sisko Marita käveli kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen ihan normaalisti. Ei tää nyt niin ihmeellistä ole.
Hänen takanaan sairaalan ovista astelivat jo äitinsä Sinikka viininpunaisessa villakangastakissaan, isänsä Pentti harmaantuneena ja hiljaisena, ja tietenkin Marita itse, jonka katse mittaili minua kuin alennusmyyntien tuotetta. Kaikki nousivat siihen Volvo XC90 -maasturiin – minun isäni Matin meille häälahjaksi ostamaan autoon – ja lähtivät kohti ravintolaa. Sunnuntailounas kuulemma odotti.
Kukaan ei kysynyt miten jaksoin.
Kukaan ei katsonut Eeliä, pientä nyyttiä, joka nukkui turvakaukalossaan.
Kukaan ei ehdottanut, että sopisinko sittenkin kyytiin.
Seisoin siinä käytävän päässä, kyyneleet polttelivat jo silmäkulmissa mutta en antanut niiden tulla. Joku sisälläni taittui. Jonkinlainen kumi katkesi rinnasta, enkä tiennyt korjaantuuko se koskaan.
Bussipysäkille oli matkaa sata metriä. Kävelin ne askeleet, ja jokainen tuntui siltä kuin joku olisi viiltänyt mahaa uudestaan auki. Vauva itki juuri kun bussi saapui. Nousin kyytiin, näytin kuskille sitä kahdenkympin seteliä ja lysähdin ikkunapaikalle.
Tampere. Sumuinen helmikuun iltapäivä. Bussi täynnä hiljaisia matkustajia, jotka tuijottivat puhelimiaan. Minä tuijotin vauvan kasvoja ja mietin, miten kaikki meni näin.
Oltiin juuri Hämeenkadun kohdalla, kun bussi pysähtyi punaisiin valoihin. Katsoin ulos ikkunasta. Ja silloin näin sen.
Volvo XC90 seisoi viereisellä kaistalla. Ihan siinä, metrin päässä.
Takalasista näkyi koko perhe: Aleksi nauroi jollekin, Sinikka hörppi viinilasistaan, Marita heilutti käsiään kertoessaan jotain tarinaa. He kohottivat maljojaan. He hymyilivät. He olivat matkalla jonnekin, minne minä en kuulunut.
Ravintola Näsinneula. Sen huomasin hetkeä myöhemmin, kun auto kääntyi kohti Särkänniemeä. Siellä he aikoivat syödä. Korkealla tornissa, kaupungin yllä. Yhdessä. Ilman minua ja ilman Eeliä.
Bussi nytkähti liikkeelle. Puristin puhelinta rystyset valkoisina. Isä oli ostanut meille talon ja auton häälahjaksi, mutta pitänyt molemmat omissa nimissään. ”Varmuuden vuoksi”, hän sanoi kerran. Silloin se tuntui luottamuksen puutteelta. Nyt se oli ainoa oljenkorteni.
Vihdoin, hitaasti, kuin sukeltaisin jääkylmään veteen, avasin puhelimen ja etsin numeron. Sen, jota en ollut koskaan ennen käyttänyt.
—Isä.
—Emilia? Mikä hätänä?
Kuulin jo äänestä, että hän tiesi. Isäni on entinen upseeri. Hän vaistoaa hädän ennen kuin sitä ehtii sanoittaa.
—Aleksi käski mut bussilla kotiin. Viisi päivää sektiosta. Ne lähti sinne sun autolla ravintolaan syömään. Kaikki. Mä istun tässä bussissa Eelin kanssa, ja mä… mä en pysty tähän enää.
Linjan toisessa päässä oli pitkä hiljaisuus. Ei sellaista tyhjää hiljaisuutta vaan sellaista, joka edelsi myrskyä.
—Kerro tarkasti, missä olet juuri nyt.
—Hämeenkadun ja Rautatienkadun kulmassa. Tai kohta.
—Älä liiku siitä mihinkään. Mä tulen. Sinä ja mun lapsenlapsi lähdette nyt mun mukaani.
Kymmenen minuuttia myöhemmin musta Mersu pysähtyi bussipysäkin viereen. Ratin takana istui Mikko, isäni luottokuljettaja, ja takaovesta nousi esiin isä itse. Pitkä, ryhdikäs, harmaantunut. Tuoksui siltä samalta metsältä ja nahkalta kuin lapsuudessa.
Hän nosti Eelin turvakaukalon varovasti kuin se olisi lasia. Ojensi minulle kätensä.
—Nyt mennään.
—Minne?
—Me käydään hoitamassa yksi asia. Sitten sä tuut kotiin.
Auto liukui hiljaa pitkin Hämeenkatua, kääntyi kohti Särkänniemeä. Sydän hakkasi. Tiesin minne oltiin menossa.
Näsinneulan aula oli lämmin ja hämärä. Hissi nieli meidät ja sylkäisi ulos ylimpään kerrokseen, missä ravintolasali avautui ikkunoiden takana kuin koko kaupunki olisi jalkojemme juuressa. Tarjoilija yritti sanoa jotain, mutta yksi katse isääni hiljensi hänet.
Aleksin perhe istui pyöreässä pöydässä ikkunan äärellä. Sinikka nosti parhaillaan lasia huulilleen. Hän näki meidät ensin. Käsi pysähtyi. Viini unohtui ilmaan.
Aleksi kääntyi. Hänen kasvonsa muuttuivat liidunvalkoisiksi.
Marita avasi suunsa sanoakseen jotain nokkelaa, mutta Pentti – se harmaa, väsynyt mies, joka ei koskaan sanonut mitään – tarttui tytärtään käsivarresta. Puristi. Hiljaa mutta lujaa.
Isäni käveli pöydän luo. Hän ei huutanut. Ei heiluttanut käsiään. Hän vain seisoi siinä, tammi ihmisten keskellä, ja laski pöydälle ohuen kansion.
—Tässä on kaikki tarvittava, Aleksi. Auto on mun nimissäni. Paperit todistavat sen. Se lähtee nyt meidän mukaan.
Hengitin. Eeli nukkui. Maailma tuntui pysähtyneen tuon yhden pöydän ympärille.
—Mitä tulee siihen taloon, missä te asutte, sekin on minun omistukseni. Asianajajani laittaa irtisanomisilmoituksen huomenna. Teillä on kuukausi aikaa etsiä uusi asunto.
Sinikan kasvot lehahtivat punaisiksi. Hän nousi puoliksi tuolistaan.
—Matti, mitä tämä tarkoittaa? Tuo tyttöhän liioittelee aivan selvästi! Kunnon nainen ei tee numeroa yhdestä bussimatkasta. Minäkin kävelin synnytyksen jälkeen—
Isäni ei edes vilkaissut häneen.
—Sinä, Sinikka, olet nöyryyttänyt minun tytärtäni siitä asti kun tämä tuli teidän sukuunne. Se loppuu tänään. Ja mitä lapseen tulee: asianajajani jättää huomenna huoltajuushakemuksen. Jos yritätte lähestyä, haen lähestymiskiellon. En sano tätä enää toiste.
Marita kiskaisi itsensä irti isänsä otteesta.
—Emilia, sä et voi tehdä tätä! Tämä on ihan sairasta, mehän oltiin vaan—
Pentti veti hänet takaisin. Vanhan miehen silmissä käväisi jotakin. Häpeä. Hän ei silti sanonut mitään. Hän piti vain tytärtään kiinni.
Aleksi takelteli.
—Emilia, kulta, ei tämän näin tarvitse mennä. Mä… mä toimin tyhmästi. Mä pyydän anteeksi.
Katsoin häntä. Ensimmäistä kertaa katsoin miestä, jonka kanssa olin jakanut elämäni, enkä tuntenut mitään.
—Sä et toiminut tyhmästi, Aleksi. Sä näytit, kuka olet.
Käänsin selkäni. Isä otti kansion takaisin. Mikko astui esiin ja ojensi Volvon avaimet isälleni.
Kävelimme ulos. Ravintolasalin ovi sulkeutui takanamme äänettömästi, ja hissi vei meidät alas, kauas siitä pöydästä, missä pullot ja lasit seisoivat yhä koskemattomina.
Viikkoa myöhemmin Aleksin viestit ja puhelut täyttivät puhelimeni muistin. Sinikka uhkasi asianajajilla, syytti minua kunnianloukkauksesta, väitti minun pilanneen heidän sukunsa maineen. Marita kirjoitti pitkiä viestejä, joissa vuorottelivat kiristys ja itku.
Asianajaja hoiti kaiken.
Kuukauden kuluttua talo oli tyhjennetty. Aleksi muutti äitinsä luokse. Volvo seisoi isäni pihalla. Minä asuin taas lapsuudenkodissani, sen siivessä, jonka isä oli remontoinut meille valmiiksi. Eelin pinnasänky oli ikkunan ääressä, ja aamuaurinko osui siihen ensimmäisenä.
Nyt, kun herään aamuisin siihen hiljaisuuteen, joka ei enää tunnu ahdistavalta, nostan Eelin syliini ja seison ikkunassa. Katselen pihaa, jossa kohta kevät sulattaa jäät.
