Harjoitusillallinen oli juuri päättynyt Sundströmin sukutilalla, vanhassa kartanossa aivan Porvoonjoen varrella. Syyskuinen ilma tuoksui joelta ja kynttilöiltä, ja kartanon ikkunoista loisti lämmin valo pimeään puutarhaan. Istuin autossani matkalla hotellille, kun kylmä viima tarttui niskaani ja muistin takkini.
Olin jättänyt sen toisen kerroksen vierashuoneeseen.
Pieni vaiva. Kahdenkymmenen minuutin kiertomatka ennen nukkumaanmenoa.
En tiennyt, että se unohdus pelastaisi kaiken, mitä olin rakentanut.
Nimeni on Elsa Virtanen, olen kolmekymmentäkaksi ja johdan Lumo Designia, huonekalu- ja sisustusyritystä, jonka sain melkein konkurssikypsänä isältäni ja nostin jaloilleen vuosien työllä, unettomilla öillä ja sadoilla epätoivoisilla neuvotteluilla. Huomenna minun piti mennä naimisiin Mika Sundströmin kanssa. Olimme olleet yhdessä melkein kaksi vuotta. Uskoin, että hän näki minussa naisen, ei vain yritystä.
Sinä yönä epäilykseni heräsivät.
Kaikki alkoi takan äärellä, kun Helena Sundström, tuleva anoppini, kohotti kristallilasiaan ja hymyili liian rauhallisesti.
— Olet varmaan allekirjoittanut päivitetyn avioehdon.
— En vielä, vastasin. — Lakimieheni halusi tarkistaa pari pykälää.
Hymy pysyi, mutta sormet puristuivat lasin ympärillä.
— Häät ovat huomenna, Elsa.
— Tiedän.
— Mika ajattelee, että viivyttelysi voi näyttää epäluottamukselta.
Taustalla jousikvartetti soitti edelleen. Eräs nainen lakkasi korjaamasta kaulakoruaan ja teeskenteli ihailevansa kukka-asetelmaa.
— Sopimus antaa Mikalle oikeuden puuttua Lumo Designin osakkeisiin, sanoin. — Selvyyden pyytäminen ei ole epäluottamusta.
Helena nyökkäsi hienoisesti.
— Avioliitto vaatii uskoa.
— Ja sopimukset vaativat, että ymmärtää mitä allekirjoittaa.
Mika ilmestyi viereeni laivastonsinisessä puvussaan, hiukset täydellisinä ja katseessaan se rauhallisuus, joka oli aina tuntunut turvalliselta. Hän laski käden selälleni.
— Äitini haluaa vain, että huomenna kaikki menee hyvin.
Katsoin häntä suoraan.
— Haittaako sinua, etten ole vielä allekirjoittanut?
Hän painoi huulensa otsalleni.
— Ei tietenkään. Haluan vain, että sinulla on mukava olo.
Vastaus oli täydellinen.
Liian täydellinen.
Kun palasin hakemaan takkia, pääsisäänkäynti oli auki. Työntekijä rahtasi kukkalaitteita ja hädin tuskin vilkaisi, kun liu’uin sisään. Riisuin korkkareitteni nilkkahihnat ja hiivin yläkertaan äänettömästi. Takki lojui tuolilla ikkunan vieressä.
Kun nostin sen takkini, kuulin ääniä seinän takaa. Huoneessa oli sisäovi Helena Sundströmin yksityiseen työhuoneeseen. Ensin tunnistin hänen äänensä.
— Huomenna hänen on pakko allekirjoittaa ennen vihkimistä.
Jähmetyin, takki rinnallani.
— Hänen lakimiehensä on jo epäluuloinen, vastasi mies. Se oli Samuli, Mikan isoveli. — Jos hän lukee hallintopykälän uudelleen, hän pysäyttää koko jutun.
Sitten kuulin Mikan.
— Niinpä emme anna hänen lukea sitä kokonaan.
Mahassani muljahti kylmä tyhjyys.
En itkenyt. En edes hengittänyt syvään.
Kaivoin vain puhelimen laukustani, painoin äänityksen päälle ja siirsin sen lähemmäs ovea.
Helena hiljensi ääntään.
— Heti kun he ovat naimisissa, Mika voi puuttua Lumo Designin päätöksiin. Sen jälkeen siirrämme hallituksen. Elsa luulee, että kyse on vain omaisuuden suojaamisesta.
— Entä jos hän kieltäytyy huomenna? kysyi Samuli.
Tauko.
Sitten Mika vastasi:
— Ei hän kieltäydy. Vieraat odottavat, lehdistö odottaa, koko kaupunki odottaa. Häntä nolottaisi liikaa perääntyä.
Puristin takkia niin lujaa, että yksi sen sarvi-napeista irtosi. Se kierähti lattialautaa pitkin ja pysähtyi oven alle, aivan raon kohdalle.
Puhe seinän takana katkesi.
Pieni tumma nappi lojui siinä kuin syyttävä sormi.
Ovenkahva alkoi kääntyä.
Sydämeni löi kahdesti, sitten aivoni palasivat toimintaan. Astuin nopeasti kauemmas ovesta ja kumartelin ikkunan äärellä, aivan kuin olisin vasta tullut sisään. Juuri kun ovi aukesi, kohotin takkiani ja käännyin tyynenä.
— Täällä se olikin, sanoin ja ravistin takkia kevyesti.
Helena seisoi ovella, Samuli hänen takanaan. Mika vilkaisi olkapäänsä yli ja hymyili niin nopeasti, ettei se ehtinyt silmiin.
— Elsa. Luulin, että olit jo matkalla hotellille.
— Unohdin takkini. Aika kylmä ilta.
Samuli tuijotti lattiaa, mutta onneksi nappi oli jäänyt oven taakse hänen jalkaansa piiloon. Helena silmäili minua kapeasti.
— Etkö kuullut… mitään?
— Kuulin kun avasitte oven. Mitä teillä on meneillään?
— Puhuimme huomisen aikatauluista, Mika sanoi nopeasti. — Äiti stressaa, tiedäthän.
Nyökkäsin.
— Minäkin taidan lähteä. Haluan nukkua kunnolla.
Kukaan ei estellyt. Kävelin rauhallisesti portaat alas, takki käsivarrellani, ja vasta autossa aloin täristä.
Hotellin parkkipaikalla kuuntelin äänityksen kahdesti. Mika Sundströmin ääni sanoi samat sanat kuin Vieras mies. Ei sääliä, ei epäröintiä. Ainoastaan laskelmointia.
Ensin ajattelin purkaa häät puhelinsoitolla ja haukkua heidät julkisesti. Mutta sitten vilkaisin ikkunasta Porvoon Vanhan kirkon tornia, ja mieleeni tuli jotain paljon hauskempaa.
Jos he luulivat minua nolostuneeksi hiireksi, antaisin heidän luulla niin vähän kauemmin.
Seuraavana aamuna soitin lakimiehelleni, Karille — terävälle viisikymppiselle miehelle, joka tunsi yritykseni paremmin kuin oma perheeni.
— Kari, kuuntele tämä äänite. Mulla on suunnitelma, mutta tarvitsen siihen sinut ja pienen salin vahvistimet.
Hän kuunteli hiljaa. Sitten kuului matala naurahdus.
— Oletko tosissasi? Sinusta tulee legenda.
— Varaudu siihen, sanoin. — Tule puolenpäivän jälkeen kirkolle. Ovet auki, ei tarvitse soittaa ovikelloa.
Hääpäivän aamu valkeni kirkkaana ja koleana. Aurinko paistoi keltaisten lehtien läpi, ja Vanha Porvoo oli täynnä juhlakansaa. Minut puettiin Lundénin salongissa kermanvalkeaan silkkimekkoon, hiukset nostettiin ranskalaiselle nutturalle, ja ohimoille jätettiin pari kiharaa. Peilistä katsoi rauhallinen nainen, joka tiesi enemmän kuin näytti.
Sundströmit odottivat sakastissa. Mika istui penkillä ja hypisteli ranneketjuaan. Helena ojensi minulle mustaa kansiota.
— Tässä on sopimus, rakas. Alle sinun tarvitsee vain laittaa nimi ja päivämäärä.
Katsoin sivuja. Sama teksti kuin ennenkin, mutta nyt huomasin pienen kohdan, jossa luki "hallinnollinen määräysvalta yhtiössä siirtyy puolisolle avioliiton myötä ilman erillistä yhtiökokousta". Juuri se pykälä, jota he olivat yrittäneet piilotella.
— Onpa mielenkiintoinen lause, sanoin. — Lainaanpas tätä myöhemmin.
Helena rypisti kulmiaan. Mika nousi.
— Mitä tarkoitat?
Hymyilin ja sujautin kansion laukkuuni.
— Tarkoitan, että haluan sanoa muutaman sanan ennen vihkimistä. Sopiihan?
Ennen kuin kukaan ehti vastata, astelin kirkon ovelle.
Vanha kivikirkko oli täynnä. Sukulaisia, ystäviä, alan vaikuttajia, toimittajia. Kaksi lehtikuvaajaa väläytteli salamavaloa etupenkissä. Kanttori soitti urkuja. Kävelin kohti alttaria hitaasti, silmät suunnattuina Mikahan, jonka kasvoilla oli helpotus.
Kun saavuin hänen viereensä, pappi aloitti tutun liturgian. Sitten tuli kysymys.
— Tahdotko sinä, Elsa Maria Virtanen, ottaa tämän miehen…
— En, sanoin selkeästi.
Kirkko hiljeni. Joku veti henkeä.
Käännyin vieraisiin päin, otin laukustani pienen kaiutinmikrofonin ja painoin puhelimestani toiston.
Mikan oma ääni täytti kiviholvit: "Niinpä emme anna hänen lukea sitä kokonaan… Heti kun he ovat naimisissa, Mika voi puuttua Lumo Designin päätöksiin…"
Äänite soi viisi minuuttia. Jokainen sana, jokainen tauko, jokainen nauru väärässä kohdassa kuului. Helena yritti juosta sulkemaan laitteen, mutta Samuli tarttui häntä käsivarresta ja näytti yhtä kalpealta kuin lakanat. Mika seisoi jähmettyneenä, suu auki.
Kun äänite loppui, pudistin pölyn harteiltani.
— Tämä oli huomisaamun lehtijuttu. Halusin teidän kuulevan sen ensin.
Vieraat alkoivat supista. Joku naurahti epäuskoisena. Toimittaja kaivoi jo kynää esiin.
Kävelin käytävää pitkin pois, korkokengät kopisten lattialaattaan. Ovella odotti Kari, joka ojensi minulle takin — ei sitä eilistä, vaan uuden, tummansinisen.
— Asianajotoimisto on lähettänyt heille jo ilmoituksen sopimuksen mitätöinnistä ja kunnianloukkauskanteen uhasta, hän sanoi hiljaa.
— Hyvä. Kahvi odottaa?
Loppuiltapäivän istuimme toimistollani, selasin tulevia mallistokuvia ja kuuntelin, kuinka puhelin värisi. Sundströmit soittivat viidesti, sitten lakkasivat. Mika lähetti viestin: "Miksi et puhunut?"
Vastasin pelkällä hymiöllä.
Iltaruskon aikaan kävelin yksin Porvoon rantakatua. Joki oli tyyni, kahvila täynnä rauhallisia ihmisiä. Otin taskustani irronneen napin, sen tumman sarvinapin, ja heitin sen kaiteen yli virtaan. Se upposi nopeasti, ilman ääntä.
Painoin puhelimen virtanäppäintä ja siirryin viikonlopun viettoon ilman morsiushunnun painoa. Ranteestani puuttui kihlasormus, ja iho siinä kohdassa oli vaaleampi.
