Mä olin juuri leiponut rieskaa ja ajattelin viedä Jonnalle palan, kun oli niin kaunis syyspäivä. Olin juuri palannut Ruotsista, jossa olin viettänyt melkein kuusi vuotta töissä, ja nyt tuntui tärkeältä olla lähellä. Jonna asui vain kolmen kilometrin päässä Oulun keskustasta, siinä asunnossa, jonka olin ostanut heille häälahjaksi. Avain oli vielä mulla.
Pihalla näin, että Jonnan autoa ei ollut parkissa, mutta päätin silti mennä sisään. Laitoin rieskan keittiön pöydälle ja kuulin makuuhuoneesta vaimeaa puhetta. Työnsin oven auki ja siinä se Jani oli – puolialasti, vierellään joku nainen, jota en ollut koskaan nähnyt. Mä en edes muista, mitä huusin. Muistan vain, että ääni kantautui rappukäytävään asti ja nainen pakeni paidatta parvekkeen ovelle ennen kuin ehdin estää.
Alakerran naapuri soitti myöhemmin hissistä, että olisi voinut tulla katsomaan tarvitaanko apua. En mä apua tarvinut. Jani istui sängyn reunalla ja katsoi mua kuin olisin häirinnyt hänen kahvitaukoaan. Ei häpeän häivää. Juuri silloin Jonna tuli kotiin lasten kanssa. Hän oli ollut neuvolassa, molemmat lapset roikkuivat vielä takissa kiinni.
Jonna purskahti itkuun, ja mä sanoin: ”Nyt se petturi pihalle, heti.” Jani keräsi tavaroitaan silmät kovina, eikä sanonut sanaakaan. Jonna yritti pidellä häntä kädestä. ”Äiti, älä tuhoa mun avioliittoa! Meillä on lapset!” Mä vastasin, että lapsille löytyy parempikin isä. Jani lähti, ja mä luulin asian olevan ohi.
Viikon päästä Jonna ilmoitti, että Jani oli palannut ja kaikki oli annettu anteeksi. Silloin mä istahdin eteisen penkille ja aloin miettiä, miten monta kertaa olin kuullut saman virren. Ensimmäisen kerran olin järkyttynyt jo vuosia sitten, kun olin tullut joulunviettoon Suomeen. Silloin olin kutsunut heidät syömään, ja Jani istui olohuoneen sohvalla kuin mikäkin kartanonherra. Jonna kattoi pöytää ja kyseli viiden minuutin välein, oliko kaikki hyvin. Jani katsoi muhun päin ja sanoi kovaan ääneen: ”Katso nyt, miltä sekin näyttää. Kuka tuollaista huolii? Naisen pitää panostaa itseensä, tai mies etsii muualta.” Jonna oli juuri synnyttänyt toisen lapsen, painoi kahdeksankymmentä kiloa, ja silmien alla oli mustat varjot. Mä purin hammasta, mutta en sanonut mitään. Myöhemmin otin Jonnan kahville ja kysyin, miksi hän sietää tuollaista. Hän vain itki ja sanoi rakastavansa Jania. Että on oma vika, kun ei laihdu.
Mä elin sen kaiken uudelleen sillä eteisen penkillä. Päätin, etten katso enää sivusta. Tiesin yhden asian, jonka olin kuullut vahingossa jouluna: Jani oli saanut kutsun reservin kertausharjoituksiin jo keväällä, mutta oli repinyt kirjeen eikä koskaan ilmoittautunut. Se oli rikos. Miehellä oli takanaan panssariprikaati ja hyvä terveys, mutta hän päätti piileksiä. Mä tartuin puhelimeen ja soitin Pohjois-Pohjanmaan aluetoimistoon. Sanoin, että tiedän miehen, joka välttelee asevelvollisuuttaan ja oleskelee osoitteessa Kiviharjuntie 8 B. Annoin osoitteen ja nimen.
Seuraavana aamuna Jonna soitti itkien. Kaksi sotilaspoliisia oli hakenut Janin asunnosta. ”Äiti, mitä sä olet tehnyt!” Mä sanoin rauhallisesti, että tein sen mitä piti. Siellä hänestä olisi enemmän hyötyä. Jonna löi luurin kiinni, eikä vastannut viikkoon.
Oli hiljaista ja raskasta. Poimin marjoja metsässä ja mietin, menikö liian pitkälle. Mutta sitten eräänä tiistaina puhelin soi. Jonna puhui hiljaa, lapsen itku taustalla. Hän sanoi, että oli saanut puhelun varuskunnasta: Jani oli pidätetty, ja häntä odotti todennäköisesti sakko tai ehdollinen tuomio. Samalla Jonna oli löytänyt miehen puhelimesta kymmeniä viestejä eri naisilta – myös se nainen, jonka olin nähnyt heidän asunnossaan, oli viestitellyt Janille jo pitkään. Jonna kertoi itkeneensä puhelin kädessä koko yön lasten nukkuessa. ”Mä en tiedä, äiti, miten mä olen ollut niin sokea.”
En mä alkanut saarnaamaan. Hain autotallista vanhan turvaistuimen ja laitoin pakastimeen lohikeittoa. Seuraavana viikonloppuna Jonna tuli lasten kanssa syömään. Mä katsoin, kun hän leikkasi pannukakkua ja nauroi jollekin typerälle jutulle, jonka kuopus sanoi. Poskilla oli vähän väriä, ja verkkareiden sijaan päällä oli punainen mekko.
Hän ei ole vielä sanonut, että olin oikeassa. Mutta kun katson, miten lapset juoksevat pihalla ja miten tytär istuu keittiössäni, kynä kädessä, täyttämässä asumustukihakemusta omilla tuloillaan. Pannukakun muru putosi hakemukselle, ja kuopus nousi varpailleen ja kysyi, saako siihen piirtää. Jonna hymyili ja sanoi: ”Piirrä, kulta.”
