Kun äitini sai kutsun Turun keskustan kattoravintolaan tapaamaan tulevaa anoppiani Aunea, hän vietti koko päivän valmistautuen. Ymmärsinkö sen nyt oikein, mietti Tuula-äiti ääneen puhelimessa, ihan oikeasti ravintolaan, en minä ole käynyt sellaisessa sitten vuoden 1998.
Minä makasin kotona Oulussa kuumeessa, 39,2 mittarissa, enkä päässyt mukaan vaikka oli tarkoitus. Soitin äidille viisi minuuttia ennen sovittua aikaa. Hengitä, äiti, minä sanoin. Ihan normaali lounas vain.
Aune saapui paikalle kahden siskonsa, Helinän ja Kirstin, kanssa. Kolmikko istahti pöytään, nappasi ruokalistat käsiinsä ja alkoi tilata aivan eri tahtiin kuin äitini oli kuvitellut. Hummeria alkuun, sitten sisäfileetä, sitten vielä toinen kierros hummeria. Drinkkejä valkkarilistalta, pullo samppanjaa, jälkiruokia kaksi per naama. Äitini, joka yritti olla kohtelias ja ajatteli budjettiaan, tilasi varovasti yhden vuohenjuustosalaatin.
Kaksi tuntia äitini istui siinä, käytännössä puhumatta, kun Aune ja siskot puhuivat hänen ylitseen, korjasivat hänen pöytätapojaan ja kysyivät, oliko hän koskaan matkustanut ulkomailla. Kun tarjoilija toi laskun, Aune työnsi sen äitini eteen.
No niin, Aune sanoi ja sipaisi serviettiä huuliinsa. Morsiamen äiti hoitaa tämän. Tämmöinen perinne meillä on.
Äitini katsoi laskua. 940 euroa.
Minä en… täällä on jokin väärinkäsitys, äitini sopersi. Minulla ei ole tällaista summaa mukana. Eikä kyllä tililläkään.
Aune ja siskot nauroivat. He nousivat, ottivat takkinsa ja kävelivät ulos ravintolasta.
Äitini istui pöydässä tyhjien hummerinkuorien ja samppanjalasien keskellä, eikä pystynyt liikkumaan. Tarjoilija toi hänelle lasin vettä ja kosketti olkapäätä. Rouva, onko kaikki kunnossa? Ei ollut.
Kun äitini soitti minulle, olin jo noussut sängystä. Kuumeesta huolimatta vedin farkut jalkaan ja lähdin ajamaan kohti Turkua. Se on neljän ja puolen tunnin matka. Ajoin ja kuuntelin, kun äitini itki puhelimessa. Lasku maksettiin, minä hoidin sen, ja äitini istui autossani matkustajan puolella, kädet sylissä, hiljaa koko matkan.
Seuraavana yönä makasin hereillä ja ajattelin kolmea edellistä vuotta. Joka ikinen juhannus, joulu, vappu, syntymäpäivä – Aune ja hänen siskonsa olivat ilmestyneet äitimme ovelle kuin kellonlyömällä. He söivät, joivat, pakkasivat ylijäämät mukaansa eivätkä tuoneet koskaan mitään. Ei pullaa, ei kukkia, ei edes yhtä saatanan kurkkua. Ja äitini hymyili aina. Kyllä vieraita pitää kestitä, hän sanoi.
Torstai-aamuna minä soitin Aunelle. Tiesin, että hänellä oli sinä päivänä puutarhakerhon tapaaminen – kymmenkunta hienostorouvaa, jotka kokoontuivat kerran kuussa juomaan kuohuvaa ja puhumaan pioneista.
Rakas Aune, minä sanoin puhelimessa, olen täällä Oulussa ja ajattelin sinua. Minulla on sinulle pieni yllätys, jonka lähetän suoraan kerhotilaan. Pidä huoli, että avaat sen vieraidensa edessä – se on jotain todella erikoista. Kuulin innostuneen henkäisyn. Luultavasti hän kuvitteli saavansa jonkun lahjan, ehkä korun, ehkä suklaakonvehteja. Kultainen rusetti päällä ja laadukasta paperia.
Lähetys saapui kello 14.15.
Paketissa oli pahvilaatikko, joka oli päällystetty kultaisella silkkipaperilla. Se näytti siltä kuin sisällä olisi tryffeleitä. Mutta sisällä oli styrox-rasioihin pakattua rasvaista einesruokaa lähimmältä huoltoasemalta – kylmiä lihapullia, kuivaa makaronilaatikkoa, valmiiksi leikattua kurkkua kelmun alla. Ja keskellä laatikkoa, rusetin alla, oli asiakirja. Otsikolla: Laskelma loiseläinnästä.
Olin listannut siihen kolme vuotta.
Juhannus 2021 – kokolihafilee, lohi, uudet perunat, mansikkakakku. Mukana kuvakaappaus tilistäni: 280 euroa. Kuusi henkilöä Aunen perheestä. Heidän tuomansa: ei mitään.
Jouluaatto 2021 – kinkku, rosolli, laatikoita, glögi. 340 euroa. Mukana valokuva, jossa Aunen sisko pakkaa joulukinkun loppuja folioon eteisessä.
Vappu 2022 – munkkeja, simaa, grilliä. Mukana kuva, jossa Aune itse ottaa kolme munkkia lautaselle.
Ja niin edelleen. Jokainen juhla, jokainen illallinen, jokainen pullo viiniä jonka he joivat meidän jääkaapista. Kaikki valokuvat, jotka olin itse napsinut vuosien varrella. Aune täyttämässä lautastaan. Helinä kävelemässä ulos ovesta kaksi kassillista ruokaa mukanaan. Kirsti kaatamassa itselleen konjakkia meidän baarikaapista. Ja liitteenä skannattu kuitti Turun kattoravintolasta: 940 euroa, josta äitini söi yhden ainoan salaatin.
Summa yhteensä: 2 415 euroa.
Puutarhakerhon tapaamisessa tarjoilija toi laatikon suoraan pöytään. Aune hymyili, avasi kultaisen rusetin, nosti kannen ja katsoi styrox-laatikoita. Hymy hyytyi hitaasti, kun muut rouvat alkoivat kurkkia lähemmäs.
Mitä tämä on? joku kysyi.
Aune nosti asiakirjan esiin, luki otsikon ääneen: Laskelma loiseläinnästä. Valokuvat alkoivat kiertää pöydässä. Rouvat kumartuivat toistensa olkapäiden yli, supisivat, osoittivat. Yksi nappasi kuvan omalla puhelimellaan. Toinen nielaisi kuohuviininsä väärään kurkkuun.
Mikään ei ollut väärää. Mikään ei ollut liioiteltua. Se oli kaikki totta, ja juuri siksi se osui niin lujaa.
Aunen puhelu tuli kello 14.37.
Sinä paskiainen! hän huusi. Sinä pilasit maineeni! Puutarhakerhon edessä! Kaikki näkivät! Sinä esität minut jonain… jonain loisena!
Sinä olet loinen, minä sanoin rauhallisesti. Olen kolme vuotta katsonut, kun sinä ja siskosi syötte äitini pöydässä ja kohtelette häntä kuin palvelijaa. Viime viikolla jätitte hänet itkemään ravintolaan 940 euron laskun kanssa. Joten nyt minä laskutin takaisin.
Sinä et voi…
Voin. Ja maksat sen 940 euroa takaisin tänään. Heti. Tai huomenna postitan saman paketin kirkkokuorolle.
Hiljaisuus kesti ehkä viisi sekuntia. Kuulin miten Aunen hengitys muuttui pinnalliseksi.
Minä palautan rahat, hän sanoi lopulta. Älä lähetä enää mitään.
Viisitoista minuuttia myöhemmin äitini tilillä oli 940 euroa. Laitoin hänelle viestin: Tarkista tilisi.
Hän soitti heti. Mitä ihmettä? Mistä tämä tuli?
Aune maksoi lounaansa, minä sanoin. Lopulta.
Äitini oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi: Minä en oikein ymmärrä elämää nykyisin. Mutta taidan ostaa huomenna uudet talvitakit.
