Se syntymäpäiväillallinen pidettiin Samin veljellä, ja tunnelma oli alkuun ihan hyvä. Kynttilöitä, naurua, lasten juoksua pöydän ympäri. Kunnes Seppo, appeni, laski haarukkansa kädestään, pyyhki suupielensä ja iski suoraan: ”On se kyllä mukavaa, kun toiset painavat töitä ja toiset vain roikkuvat vävykullan niskassa.”
Ensin en edes ymmärtänyt, kenestä hän puhui. Katsoin äitiäni, joka istui aivan hiljaa viinilasi kädessään. Hänen sormensa puristuivat valkoisiksi.
Tarkoitin tietenkin äitiäni. Ja isäpuoltani, Raimoa. He istuivat siinä samassa pöydässä, heidät oli kutsuttu juhliin.
Sepon katse oli täynnä halveksuntaa. ”Joka kesä sama juttu. Raimo tarvitsee apua veneen kanssa, Riitta tarvitsee kuskausta mökille. Ja kaikki valuu meidän Jannen piikkiin. Janne maksaa bensat, Janne ostaa varaosat, Janne kustantaa terassilaudat. Eikö yhtään hävetä?”
Janne. Minun mieheni. Istui siinä vieressäni ja tuijotti lautaselleen. Sen selkärangan näki kilometrin päästä – sitä ei ollut.
Puristin serviettini ruttuun. ”Seppo, anteeksi nyt vaan, mutta meidän vanhemmat eivät ole koskaan eläneet meidän rahoilla.”
Seppo naurahti ivallisesti. ”Ai eivätkö? Kukas sen teidän mökkisaunan maksoi viime keväänä?”
”Minä ja Janne. Yhdessä.”
”Ja rahat tulivat mistä?”
Tunsin, kuinka äitini nielaisi palan kurkustaan. Raimo oli hiljaa liian pitkään. Juuri se sattui eniten. He eivät ansainneet tätä. Raimo oli entinen varastomies, joka teki vielä eläkkeelläkin kaiken itse. Hän ei ollut pyytänyt meiltä penniäkään. Päinvastoin. Kun olin jäänyt työttömäksi ja Janne oli lomautettuna, Raimo ja äiti olivat tuoneet meille ruokakasseja ja maksaneet sähkölaskun. Salaa. Kyselemättä.
Seppo nousi ja pyysi lisää kahvia, ikään kuin ei olisi tapahtunut mitään. Minua alkoi heikottaa. Katsoin Jannea. Hän siemaili oluttaan ja vilkaisi kännykkäänsä.
”Janne”, sanoin matalalla äänellä. ”Sano jotain.”
Hän rykäisi. ”Isä, jätetään tää nyt…”
”Mikä jätetään?” Seppo räjähti. ”Minä puhun totta! Sinä raadat kuin hevonen ja nuo vain nauttivat hedelmistä.”
Äitini laski lasinsa pöytään hyvin varovasti. ”Meidän on ehkä parasta lähteä.”
”Älkää”, minä sanoin. ”Älkää te. Odottakaa.”
Mutta Raimo oli jo noussut. Hänen kätensä tärisivät hieman, kun hän veti takkia päälleen. Hän ei katsonut ketään silmiin.
Ehdin eteiseen ennen kuin Janne sai minut kiinni. ”Älä viitsi”, hän sihisi. ”Älä tee tästä numeroa.”
”Numeroa?” Melkein huusin. ”Sinun isäsi nöyryytti minun perhettäni koko suvun edessä.”
”Sä aina ylireagoit.”
Se lause. Seitsemän vuoden aikana olin kuullut sen ainakin sata kertaa. Kun hänen äitinsä kommentoi painoani. Kun Seppo arvosteli ammattiani. Kun minua syytettiin lapsettomuudesta, vaikka syy oli meissä molemmissa. ”Ylireagoit.” ”Ne ei tarkoita pahaa.” ”Älä nyt tulkitse kaikkea niin kirjaimellisesti.”
Eteisessä haisi tunkkainen hiki ja sammunut takkatuli.
Lähdin vanhempieni mukaan. Istuin takapenkillä ja tuijotin sadepisaroita ikkunassa, kun ajoimme halki nukkuvan Tampereen. Kukaan ei puhunut. Vasta kotona äitini sanoi hiljaa: ”Kati, älä riitele miehesi kanssa meidän takia.”
”Äiti, Seppo nöyryytti teitä. Ihan julkisesti.”
Raimo katsoi käsiään. ”Ei se mitään. En ole ensimmäistä kertaa ylimielisten ihmisten seurassa.”
Mutta minä näin häpeän. He olivat ylpeitä ihmisiä. Eivät koskaan valittaneet.
Seuraavana aamuna Janne laittoi viestiä. ”Oletko rauhoittunut?”
Ei mitään pahoittelua. Ei ”miten vanhempasi voivat?”. Pelkkä ”oletko rauhoittunut”, ikään kuin minä olisin ollut se ongelma.
Menin parvekkeelle ja katsoin Näsijärvelle. Sumu roikkui veden päällä kuin märkä lakana. Silloin tajusin, etten ollut enää vihainen Sepolle. Olin vihainen Jannelle. Sille hiljaiselle, mukavalle miehelle, joka ei koskaan suuttunut, mutta joka ei myöskään koskaan suojellut.
Kun me tapasimme, ajattelin että olin voittanut lotossa. Edellinen suhteeni oli ollut tulinen ja dramaattinen. Janne oli rauhallinen. Lempeä. Luotettava. ”Hän on tasapainoinen”, äitini sanoi silloin. Mutta nyt näin, että tasapainon ja selkärangattomuuden välillä oli valtava ero.
Kaksi päivää myöhemmin Seppo soitti.
”No niin, joko se itkupotkuraivari on ohi?”
Hengitin syvään ja kuvittelin järvenpinnan. ”Seppo, odotan että pyydät vanhemmiltani anteeksi.”
Hän nauroi päin naamaa. ”Ja minkä takia?”
”Koska väitit heidän elävän Jannen rahoilla. Se ei ole totta.”
”Sinä olet kyllä menettänyt todellisuudentajusi. Minun poikani elättää sinut, sinun äitisi ja sen ukkonsa.”
”Minulla on työpaikka, Seppo. Minä tienaan ihan hyvin.”
”Ja silti Janne maksaa teidän autonkorjaukset.”
Lopetin puhelun. Kädet tärisivät, mutta sisällä tuntui kevyemmältä. Se oli ensimmäinen kerta, kun laitoin rajan. En Jannelta, vaan Sepolta.
Janne tuli kotiin puoli kymmeneltä. Hauenleuka tiukkana. ”Miksi sä olet ilkeä isälle? Se on vanha mies.”
”Se on ilkeä ja myrkyllinen vanha mies. Eikä sinulla ole munia puolustaa minua.”
Hänen silmänsä laajenivat. Ehkä siksi, että en ollut koskaan puhunut hänelle niin.
”Sinä et koskaan asetu kenenkään puolelle”, jatkoin. ”Sinä vain odotat, että myrsky menee ohi. Ja minä olen odottanut seitsemän vuotta. Että sanoisit edes kerran: ’Isä, nyt riittää’. Mutta sä et tee sitä. Koska sä pelkäät.”
Hänen leukansa kiristyi. ”Sä muutut. Et ole enää sellainen kuin ennen.”
”En ole enää kiltti.”
Jotain napsahti. Lopullisesti.
Viikkoa myöhemmin äidilläni todettiin aivoverenkiertohäiriö. Pieni, onneksi. Mutta hän joutui Acutaan. Minä istuin käytävällä koko yön. Janne tuli seuraavana päivänä töiden jälkeen. Hän näytti vaivaantuneelta ja vilkuili kelloaan.
”Sanoitko sä isälle tästä?” hän kysyi. ”Se huolestuu, jos ei tiedä missä mä olen.”
Minun äitini makasi sairaalassa, ja häntä huolestutti Sepon mieliala.
”Mene kotiin, Janne.”
”Mitä?”
”Mene kotiin. Isäsi luo. Siellähän sinun sydämesi on.”
Hän katsoi minua pitkään. Ehkä hän odotti kyyneliä. Rukoilua. Sitä, että taipuisin. Mutta minä olin aivan rauhallinen.
Kun hän lähti, Raimo tuli käytävään. Hän istui viereeni ja taputti polveani kömpelösti. ”Älä sure, tyttö. Kyllä me pärjätään.”
Silloin vasta itkin.
Hain avioeroa seuraavalla viikolla. Ei draamaa, ei huutoa, ei riitelyä. Vein paperit keittiön pöydälle ja sanoin: ”Täytä sun osuutesi.”
Hän tuijotti papereita aivan kuin en olisi ollut tosissani. ”Sä hajotat meidän avioliiton yhden lauseen takia?”
”En. Mä hajotan sen seitsemän vuoden hiljaisuuden takia.”
Hän yritti vielä. ”Mä rakastan sua, tiedäthän sä sen.”
Tiesin, että omalla tavallaan hän tarkoitti sitä. Mutta rakkaus ilman kunnioitusta ei riitä. Rakkaus ilman rohkeutta on pelkkä sana.
Ero oli raskas. En kaivannut häntä. Kaipasin sitä versiota itsestäni, joka jaksoi uskoa ja toivoa. Mutta sekin helpotti. Pian löysin uuden asunnon Pyynikiltä, pienestä puutalosta, jossa oli kapeat portaat ja omenapuu pihalla. Aloin käydä pitkillä kävelyillä rantaa pitkin.
Kerran näin Jannen sattumalta Keskustorilla. Hän oli laihtunut ja näytti väsyneeltä. Vaihdoimme pari sanaa. Lopulta hän sanoi: ”Mun ois pitänyt silloin sanoa isälle. Mä tiedän sen.”
Nyökkäsin. ”Niin.”
Se oli vilpitön. Ja myöhäinen.
Käännyin ja kävelin pois. En vihaisena, en katkerana. Vain kevyempänä kuin vuosiin.
Sinä iltana istuin äidin ja Raimon olohuoneessa. Raimo korjasi kahvinkeitintä ja mutisi itsekseen. Äiti neuloi villasukkaa ja tarjosi korvapuusteja. Ihan tavallinen tiistai.
Ja minä ajattelin, että tässä se on. Perhe. Sellainen, jossa ei tarvitse hiljaa sietää vääryyttä. Sellainen, jossa sanat ja teot kohtaavat. Ja sellainen, jossa sinun ei tarvitse todistella, että olet rakastamisen arvoinen. Sillä sitä rakkaus on – tai sen ainakin pitäisi olla.
