Vesi valui Marjatta Virtasen vanhasta villakangastakista marmorilattialle, kun hän ylitti Kultainen Portti -hotellin aulan. Kattokruunujen alla istuvat vieraat kääntyivät katsomaan, kuinka hän laski tahriintuneen messinkiavaimen vastaanottotiskille.
Iltapäivän vuoropäällikkö Juha Heikkinen vilkaisi rispaantunutta hihaa kiillotettua tiskiä vasten.
– Ulos täältä ennen kuin soitan vartijat.
Marjatta piti kämmenensä avaimen vierellä.
– Pyydän vain huonetta 412.
Heikkinen naurahti niin kovaa, että ääni kantautui portaikkoon asti.
– Sinulla ei ole varaa edes aulan kahviin.
Viereisellä päätteellä vastaanottovirkailija Satu Laaksonen lakkasi naputtamasta. Hän tuijotti messinkiin lyötyä numeroa.
– Tuo huonehan suljettiin vuosia sitten.
Heikkisen hymy kiristyi. Jokaisessa vieraskartassa neljäs kerros päättyi numeroon 411, mutta jokainen vuoropäällikkö peri saman ohjeen: älä koskaan myönnä huonetta 412, älä mene sinne, älä keskustele siitä.
– Se huone kuuluu omistajalle nykyään.
Marjatta nosti katseensa häneen.
– Ei, se kuuluu minulle.
Pyöröovet pyörähtivät hänen takanaan. Sisään kiiruhti nainen antrasiitinvärisessä puvussa, kaksi asianajajaa kannoillaan, ja hän painoi rintaansa vasten tulenkestävää asiakirjasalkkua.
– Äiti, me löysimme paperit.
Hanna Virtanen laski salkun tiskille ja avasi sen. Päällimmäisenä makasi Kultainen Portti -hotellin alkuperäinen kauppakirja, paperi ruskettunut taitteiden kohdalta. Hotellin nimen alla oli Marjatan allekirjoitus ja yksi käsin kirjoitettu ehto: Huone 412 ja kaikki sen sisälle turvattu omaisuus säilyvät hänellä koko eliniän.
Heikkinen ojensi kätensä kohti tiskin puhelinta, mutta Satu tarttui häntä ranteesta. Satun näytölle oli syttynyt punainen valo. Joku yläkerrassa oli juuri avannut huoneen 412 oven.
Heikkinen tuijotti näyttöä, ja hänen sormensa jäivät ilmaan puhelimen yläpuolelle. Aulassa leijui yhtäkkiä raskas hiljaisuus, vain sade ropisi kattoikkunoihin.
– Kuka siellä on? hän kysyi tylymmin kuin aikoi.
Satu ravisti päätään. Järjestelmässä ei ollut varausmerkintää, ei henkilökunnan avainkorttia, ei mitään – pelkkä anturin hälytys kolme sekuntia sitten.
– Se ovi on ollut sinetöity vuodesta 2009, Heikkinen sanoi. – Kukaan ei…
Marjatta sulki asiakirjasalkun kannen ja otti avaimen käteensä.
– Siellä on minun liikekumppanini poika, hän sanoi hiljaa. – Hän on odottanut tätä päivää yhtä kauan kuin minäkin.
Hanna kääntyi äitinsä puoleen.
– Odottanut? Mitä siellä huoneessa on?
– Kaikki se, minkä takia hotelli koskaan myytiin.
Heikkinen tempaisi kännykän taskustaan.
– Minun täytyy soittaa omistajalle.
– Soita, Marjatta sanoi ja lähti kävelemään kohti hissejä. – Hän tulee joka tapauksessa paikalle. Samoin kuin poliisi, jos haluat kutsua heidätkin.
Hissin ovien sulkeutuessa Satu vilkaisi Heikkistä. Mies oli kalpea, peukalo leijui näytön yllä. Sitten hän painoi puhelun.
Neljännessä kerroksessa käytävä haisi ummehtuneelta matolta ja vuosikymmeniä vanhalta kiillotusaineelta. Huone 411 kyltti oli vinossa, mutta sen vieressä 412:n ovi oli raollaan ja sisältä kajasti taskulampun valo.
Marjatta työnsi oven auki. Huoneessa seisoi kolmekymppinen mies harmaassa pikkutakissa, selkä oveen päin, ja hän kumartui avaamaan seinään upotettua kassakaappia. Lattialla lojui irrotettu lattialista ja kasa piirustuksia.
– Tiesitkö, Antti, Marjatta sanoi, – että isäsi yritti samaa kaksi viikkoa ennen kuolemaansa.
Mies hätkähti ja pyörähti ympäri. Taskulamppu putosi ja kierähti lattialle valaisten nurkassa olevan pienen pöydän, jonka päällä oli paksu pölykerros ja vanha valokuva.
– Virtanen… Antti sanoi ja suoristi takkiaan. – Minulla on oikeus olla täällä. Isäni rakensi tämän hotellin.
– Isäsi osti hotellin minun avullani ja jätti maksamatta velkansa, Marjatta vastasi astuen huoneeseen. – Tämä huone on minun vakuuteni. Ja nyt aion lunastaa sen.
Käytävästä kuului juoksuaskelia. Heikkinen saapui paikalle puuskuttaen, puhelin yhä kädessään.
– Poliisi on tulossa, hän ilmoitti. – Ja omistajakin. Täällä on murtauduttu.
Antti nosti kädet ilmaan, mutta hänen huulillaan oli ivallinen hymy.
– Minulla on yleisavain. Olen osakas.
– Et ole ollut osakas sen jälkeen kun isäsi teki konkurssin kaksitoista vuotta sitten, sanoi Hanna, joka astui hissistä äitinsä taakse asianajajien kanssa. Toinen asianajajista ojensi paperia Heikkiselle. – Tämä on tänään rekisteröity ote yhtiökokouksen pöytäkirjasta. Marjatta Virtanen on palautettu hotellin hallitukseen sillä osuudella, joka häneltä petoksella vietiin.
Heikkinen tuijotti paperia. Hänen ilmeensä valahti.
Antti potkaisi lattialla olevaa piirustusta.
– Se kassakaappi on tyhjä. Siellä ei ole mitään.
– Ei tietenkään ole, Marjatta sanoi ja kumartui nostamaan valokuvan pöydältä. Hän pyyhki pölyä kehyksestä – siinä nuori nainen ja pieni tyttö seisoivat hotellin edessä, taustalla oli rakennustelineitä. – Se minkä halusin turvata ei koskaan ollut kassakaapissa.
Hän käänsi kehyksen ympäri. Taakse oli teipattu pieni muistitikku.
– Hotellin koko kirjanpito vuosilta 2005–2009, Marjatta sanoi. – Mukaan lukien maksamattomat velkakirjat ja varainsiirto, jolla isäsi osti osuuteni laittomasti. Minä vain odotin, että ehditte kaikki tulla paikalle katsomaan, miten se löytyy.
Portaista kuului raskaita askelia. Viisissäkymmenissä oleva mies, Antin setä, hotellin virallinen omistaja, asteli käytävään kahden turvamiehen kanssa.
– Mitä helvettiä täällä tapahtuu?
Marjatta ojensi muistitikun asianajajalleen.
– Sinun veljesi on kuollut, Raimo, hän sanoi. – Mutta velka ei kuollut hänen mukanaan.
Raimo Raunion katse kiersi huoneen: avoin kassakaappi, lattialistat revittyinä, veljenpoika seinää vasten painautuneena, Heikkinen paperi kädessään.
– Poliisit ovat jo ala-aulassa, Hanna sanoi ja nosti puhelintaan. – Ja talousrikosyksikön tutkija on tulossa.
Raimo avasi suunsa, mutta mitään ei tullut ulos. Hänen turvamiehensä vilkuilivat toisiaan.
Marjatta käveli ikkunan luo. Sade oli lakannut, ja Aurajoen yllä näkyi pieni kaistale sinertävää taivasta.
– Minä rakensin tämän hotellin mieheni kanssa viisikymmentä vuotta sitten, hän sanoi hiljaa. – Sitten tulin leskeksi ja tapasin sinun isäsi. Hän lupasi turvata minun ja tyttäreni osuuden. Sen sijaan hän väärensi paperit, vei hotellin ja jätti meille tämän yhden huoneen. Nyt minä otan hotellin takaisin.
Juha Heikkinen veti henkeä ja laski paperin tiskille – vai pitäisikö sanoa, laski sen käytävän pöydälle, jota ei siellä ollut. Mutta hän astui taaksepäin ja katsoi Marjattaa.
– Minä… minä olen pahoillani siitä mitä sanoin alhaalla.
Marjatta ei kääntynyt. Hän tuijotti edelleen joelle päin ja sanoi:
– Huomenna tulet töihin ajoissa. Meillä on paljon siivottavaa.
Alakerrasta kuului hissin kilahdus ja virkapukuisten ääniä. Satu Laaksonen astui käytävään ja pysähtyi nähdessään väkijoukon huoneen 412 ovella.
– Nostin esiin samppanjapullon kellarista, hän sanoi epäröiden. – Onko tämä hyvä vai huono hetki?
Hanna hymyili ensimmäistä kertaa.
– Se on täydellinen hetki.
Marjatta kääntyi lopulta pois ikkunasta ja otti tikun asianajajaltaan. Sitten hän käveli ulos huoneesta, pysähtyi Satun eteen ja kosketti tämän olkapäätä.
– Säästä se pullo. Juomme sen sitten, kun huone 412 on taas asuttu.
Hän painoi avaimen taskuunsa, ja hissin ovet sulkeutuivat hänen takanaan.
