Kotiinpaluu pitkän vaelluksen jälkeen
Kaikki alkoi eräänä täysin tavallisena, aurinkoisena tiistaina, kun kissa nimeltä Murre, perheen rakas, harmaatiikeri-karvainen lemmikki, pujahti aivan huolettomasti auki jääneestä ovesta ulos Helsingin laitamilla sijaitsevasta kodistaan eikä enää palannut.
Pekka muistaa tuon hetken tuskallisen selvästi, aivan kuin se olisi tapahtunut tunti sitten, eikä kokonaista vuotta sitten.
Hän seisoi ikkunan ääressä ja seurasi, kuinka eläin hyppäsi ketterästi pihan puuaidan yli, ja ajatteli itsekseen, että kissa palaisi pian takaisin, uteliaana vain tutkimaan portin takana avautuvaa maailmaa.
Mutta tuntien kuluessa ja auringon alkaessa laskea korkeiden kerrostalojen taakse, paikka, jossa Murre yleensä lepäsi, pysyi pelottavan tyhjänä.
Seuraavana päivänä alkoi painajaismainen tapahtumaketju, joka tuntui loputtomalta – todellinen epätoivon ja turhien etsintöjen odysseia.
Pekka yhdessä vaimonsa Elinan ja kymmenvuotiaan poikansa Artun kanssa liimasi satoja etsintäilmoituksia Murren valokuvalla sähköpylväisiin, puihin ja bussipysäkeille.
He soittivat jokaisen löytöeläinkodin numeroon, jonka internetistä löysivät, ja joka kerta kuullessaan sanat: ”Ei, meillä ei ole kissaasi”, he tunsivat, kuinka sisällä sammui taas yksi toivon kipinä.
Iltaisin Pekka vaelsi kapeilla kaduilla ja huusi käheällä äänellä: ”Murre, missä olet? Tule kotiin, pieni ystäväni”, mutta ainoana vastauksena oli lehtien havina ja kylmä tuuli, joka jäädytti viimeisetkin uskon rippeet.
Kolmen kuukauden etsintöjen jälkeen perheen keskusteluihin alkoi huomaamatta hiipiä sana ”jos”.
”Jos se sattuisi palaamaan…” sanoi Elina yrittäen peittää kyyneleensä Artun tarkkaavaiselta katseelta.
Poika, joka piti Murrea parhaana ystävänään, vaikeni usein, mutta joka aamu hän juoksi ovelle sydän hakaten toivoen kuulevansa sen tutun ja kärsimättömän raapimisen.
Puolen vuoden kuluttua taloon laskeutui raskas, painostava hiljaisuus.
Eräänä aamuna aamiaista valmistellessaan Elina otti vaiti Murren ruokakupin, joka seisoi yhä jääkaapin vieressä, ja laittoi sen syvälle yhteen keittiön kaapeista.
Pekka seurasi häntä sanattomana, vaikka teko iski häneen kuin moukari.
Tuosta kupista oli tullut liian tuskallinen symboli, esine, joka heidän oli piilotettava voidakseen taas hengittää.
He eivät enää puhuneet siitä, mutta kaikki tiesivät totuuden: he olivat hyväksyneet menetyksen.
Elämä jatkui, he alkoivat taas hymyillä, ulkoilla puistoissa ja juhlia syntymäpäiviä, mutta jokainen heistä kantoi sydämessään sitä tyhjyyttä, jonka lämmin turkki ja rauhoittava kehräys olivat jättäneet jälkeensä.
Pekka lakkasi kulkemasta sen pihan ohi, jossa Murre oli nähty viimeksi.
Hänen sielunsa oli ikään kuin arpeutunut, ja toivosta oli tullut vain himmeästi hehkuva hiillos tuhkan alla.
Hän ei enää ajatellut sitä päivittäin, mutta öisin, silmät suljettuina, hän tunsi yhä sen lempeän, omintakeisen maukumisen.
Tasan kolmesataakuusikymmentäviisi päivää täynnä arjen huolia ja tylppää kipua oli kulunut, kunnes koitti päivä, joka muutti kaiken.
Pekka, joka oli päättänyt lähteä pyöräilemään kauemmas kaupungin hälinästä, suuntasi kohti metsäistä virkistysaluetta.
Se oli upea päivä, linnut lauloivat kovaäänisesti ja ilma tuoksui kostealta maalta ja havunneulasilta.
Hän ajoi autiota metsäpolkua pitkin, kaukana kaikista sivilisaation merkeistä, kun hän yhtäkkiä huomasi jotain kummallista.
Syvän ojan reunalla, pensaikon siimeksessä, hän näki harmaan, pörröisen turkin siluetin.
Pekka jarrutti äkisti tunteakseen, kuinka sydän oli hyppäämässä rinnasta.
Ajatukset alkoivat pyöriä sekavina: ”Se on vain kulkukissa, Pekka, rauhoitu, älä elättele turhia toiveita.”
Ja silti selittämätön vaisto pakotti hänet nousemaan pyörän selästä ja ottamaan muutaman epäröivän askeleen eteenpäin.
”Murre?” hän kuiskasi, tuskin itsekään uskoen uskaltavansa lausua tuon nimen.
Murre, joka siihen asti oli hitaasti haistellut ruohoa, jähmettyi paikoilleen.
Se käänsi hitaasti päätään Pekkaa kohti, ja tuo liike oli niin tuttu, niin erityinen, että Pekan jalat pettivät alta kuin ne olisivat muuttuneet vanuksi.
Eläimen kurkusta pääsi ääni — se sama käheä, lyhyt ja terävä maukaisu, kuin vanhan oven saranan narina, jota Pekka oli kuunnellut joka aamu keittiössä ennen kuin laittoi sille ruokaa.
”Murre… oletko se todellakin sinä?” Pekka kuiskasi ottaen vielä yhden askeleen, peläten, että jos hän liikkuisi liian nopeasti, koko näky haihtuisi kuin savu tuulessa.
Eläin otti muutaman epävarman askeleen kohti miestä, ja sitten, kuin muistaen tuon rakkaan äänen, se puhkesi pitkään maukumiseen, joka muistutti itkua.
Pekka lyyhistyi polvilleen suoraan kostealle, sammaleen peittämälle maalle välittämättä liasta.
Hänen edessään ei ollut enää se vuoden takainen hyvin hoidettu kissa — eläin oli äärimmäisen laiha, turkki oli takkuinen ja likainen, ja vasemman silmän yläpuolella oli syvä arpi, elävä todiste kaduilla vietetystä kovasta vuodesta.
Mutta ne silmät.
Samat meripihkanväriset silmät, älykkäät ja täynnä selittämätöntä rakkautta, katsoivat suoraan hänen sieluunsa.
”Poikani, missä olet ollut koko tämän ajan?” Pekka huudahti antaen kyynelten, joiden tuloa hän ei edes huomannut, valua vapaasti poskilleen.
Murre, unohtaen kehonsa heikkouden, syöksyi Pekan syliin, painoi päänsä miehen kämmentä vasten ja kehräsi sellaisella voimalla, joka tuntui tulevan aivan sen olemuksen syvyydestä.
Se puski Pekan farkkuja vasten ikään kuin haluten varmistua siitä, että tämä ihminen oli todellinen, ettei hän katoaisi enää ja ettei tämä ollut vain yksi kaunis uni, joka oli hiipinyt pitkiin ja kylmiin öihin.
Pekka tunsi, kuinka eläin tärisi tunteesta, ja hän itse tärisi sen mukana tuntien sellaista jännityksen laukeamista, että henkeä salpasi.
Hän nosti sen varovasti syliinsä, painoi rintaansa vasten ja tunsi sen saman tutun tuoksun — sekoitus pölyä, aurinkoa ja ”kotia” — jonka hän luuli unohtaneensa ikuisesti.
”Me lähdemme kotiin”, Pekka kuiskasi silittäen karkeaa turkkia. ”Me lähdemme kotiin, enkä minä tällä kertaa anna sinun enää koskaan mennä.”
Matka kotiin oli hiljainen, mutta täynnä sellaista yhteyttä, ettei mikään kuvaus voisi välittää sen todellista voimaa.
Kun he vihdoin astuivat kotiinsa, vaimo ja poika jähmettyivät pöydän ääreen katsoen Pekkaa, joka piti sylissään tuota likaista mutta äärettömän onnellista myttyä.
Arttu puhkesi itkuun peittäen suunsa käsillään, kun taas Elina, kämmen sydämellään, ei yksinkertaisesti voinut irrottaa katsettaan tästä ihmeellisestä näystä.
Murre, löydettyään itsensä taas vanhasta huoneestaan, katseli sekunnin ympärilleen tunnistaen kodin jokaisen kulman, ja suuntasi sitten hitaasti kohti keittiön kaappia, jossa sen kuppi oli ennen seissyt, ja istuutui sen eteen hiljaa kehräten.
Tämä ei ollut vain tavallinen paluu — tämä oli ylin todiste siitä, että rakkaus on välimatkaa ja ajan kulua vahvempaa.
Sinä iltana, kun koti täyttyi taas elämästä ja lämmöstä, Pekka istui nojatuolissa Murre sylissään ja ajatteli, kuinka usein ihmiset lakkaavat uskomasta ihmeisiin, kun elämästä tulee liian raskasta.
Mutta juuri silloin, kun kaikki näyttää menetetytältä, jossain syvällä sielussa syttyy se sama toivo, joka johdattaa meidät metsien, vuosien ja kaikkien koettelemusten halki.
Murre sulki silmänsä tuntien itsensä turvassa ja rakastetuksi, ja Pekka ymmärsi yksinkertaisen totuuden: he löysivät toisensa, koska sydän ei koskaan unohda sitä, mikä on sille todella kallista.
Elämä sai taas merkityksensä, ja heidän kotinsa loisti taas sillä puhtaalla, kauan unohdetulla aidon onnen valolla.