Tohtori Eskolan hautajaiset olivat maanantaina. Kuolinilmoitus roikkui terveysaseman ovessa jo lauantaista asti — valkoinen paperi, mustareunainen, tulostettu vanhalla mustesuihkutulostimella, joka jätti raitoja joka riville, mutta toista laitetta ei ollut. Kuva oli vähän epäselvä: Elias Eskola valkoisessa takissa, siristää silmiään, hymyilee kameralle. Takki oli kuvassa vielä puhdas, kasvot nuoremmat, ei niitä syviä juonteita suupielissä eikä raskaita pusseja silmien alla. Kuolinilmoituksen ripusti postinkantaja Sanna. Hän oli tulostanut sen yöllä kotonaan, tietokoneella, jonka poika oli jättänyt muuttaessaan Ouluun neljä vuotta sitten. Sanna itki koko ajan kun kirjoitti tekstiä, ja kyyneleet tippuivat näppäimistölle niin että s-kirjain jäi hetkeksi jumiin.
Sanna ei ollut Eskolalle sukua mitenkään, mutta tunsi menettäneensä isän.
Puoleenpäivään mennessä koko Sodankylän lähikylä tiesi. Itse asiassa kolme kylää ja pari hajanaista tilaa tiesivät — kaikkialla minne Eskola oli ehtinyt ajaa vanhalla, ruosteisella Toyota Hiluxillaan, jonka kyljessä oli punainen risti teipattuna. Ihmiset soittivat toisilleen lankapuhelimilla, koska matkapuhelin sai kentän vain tunturin laella, sekin harvoin. Viesti kulki naapureilta, satunnaisilta kyydeissä olleilta, linja-auton kuljettajalta, joka ajoi kuntakeskuksesta kahdesti päivässä — aamulla sinne, illalla takaisin.
Ensimmäisenä ilmoituksen luki vanha Iisakki Ranta, joka oli tullut kylään hakemaan eläkkeensä postista ja ostamaan suolaa kauppa-autosta. Hän luki, otti lakin päästään, seisoi hetken paikallaan. Tuuli pyöritteli harmaita hiuksia. Hän risti kätensä rinnalle ja huokaisi.
— Pane parhaat vaatteet, äiti, hän sanoi vaimolleen kotiin päästyään.
— Mitä varten? kysyi Meeri kääntymättä hellalta.
— Eskolan hautajaisiin. Maanantaina.
Meeri jähmettyi, pata kädessä. Kääntyi hitaasti. Kasvot menivät valkoisiksi kuin jauho.
— Et voi olla tosissasi.
— Olen. Lappu on terveysaseman ovessa.
Meeri istui penkille, laski kätensä helmaan, oli hiljaa kauan. Sitten sanoi:
— Miten me nyt ilman häntä?
Iisakki ei vastannut. Hän ei itsekään tiennyt.
Rannan talolle oli kaksikymmentäkaksi kilometriä hiekkatietä, kuusi niistä metsän läpi. Talvella tie umpeutui niin ettei sitä pitkin päässyt. Keväällä sen upotti. Syksyllä oli mutaa saappaan varteen asti. Eskola ajoi sinne joka säällä, koska tiesi: tilalla asuu vanhoja ihmisiä, ja jos jotain sattuu, apua ei tule keneltäkään muulta.
Elias Eskola oli tullut näille seuduille kolmekymmentäkaksi vuotta sitten, nuorena, juuri Oulun ammattikorkeakoulusta valmistuneena sairaanhoitajana. Olisi voinut jäädä kaupunkiin. Siellä olisi ollut sairaala, vuokra-asunto, ura. Mutta hän sanoi: "Menen sinne, missä minua tarvitaan enemmän." Kollegat naureskelivat, pyörittivät sormea ohimolla: "Kestät vuoden, ei enempää." Äiti itki. Hän suostutteli nuoren vaimonsa mukaan, pakkasi laatikot ja lähti.
Terveysasema oli hirsirakennus kylän laidalla, kaupan vieressä. Kaksi huonetta: vastaanotto ja toimenpidehuone. Toimenpidehuoneessa hoitopöytä lakanan alla, lasiovinen lääkekaappi, autoklaavi, joka humisi niin että seinät tärisivät. Vastaanotossa kirjoituspöytä, kaksi tuolia, vaaka. Seinällä haalistunut juliste ensiavusta. Puu-uuni, jota piti lämmittää halolla. Käymälä pihalla, vesi omasta kaivosta.
Eskola aloitti tyhjästä. Lääkkeitä ei ollut, laitteita ei ollut. Katto vuoti, lattialaudat lahosivat, nurkissa oli hometta. Hän korjasi katon itse, veti uudet sähköjohdot, kävi Rovaniemellä anelemassa terveyskeskuksen johdolta lääkkeitä ja ruiskuja. Vuoden lopussa hänellä oli edes jokin vähimmäisvalikoima: verenpainemittari, stetoskooppi, verensokerimittari, ruiskuja, sidetarpeita, kymmenkunta perustarviketta — särkylääkettä, spasmolyyttejä, sydänlääkkeitä, laajakirjoisia antibiootteja, jodia, siteitä.
Ensimmäisen hälytyksen hän muisti loppuelämänsä. Marraskuun yö, huono tie viereiseen kylään, synnyttäjällä verenvuoto. Hän ajoi neljäkymmentä minuuttia vanhalla pakettiautolla, joka kunta oli hänelle myöntänyt — tie oli savea ja lunta sekaisin, auto ulvoi ja jumitti mutta kulki eteenpäin. Hän ehti perille. Otti synnytyksen vastaan suoraan sängyllä. Poika. Pojan nimeksi tuli Elias, hänen mukaansa.
Sen jälkeen synnytyksiä, sydänkohtauksia, aivoverenvuotoja, murtumia, palovammoja, myrkytyksiä — koko kylän tuska virtasi hänen vastaanottohuoneensa läpi kuin joki. Hän oli sekä lääkäri että kätilö, kirurgi ja mielenterveystyöntekijä. Kun naapurin lehmä ei saanut vasikkaa ulos, kutsuttiin häntä.
— En minä eläinlääkäri ole, hän mutisi, mutta meni silti. Koska kukaan muu ei ollut menossa.
Eskola asui yksin. Vaimo lähti nopeasti — ei kestänyt: arkea, rahattomuutta, öisiä hälytyksiä, mutaa, tiettömyyttä. Pakkasi laukun, muutti Rovaniemelle vanhempiensa luo. Eskola ei pidätellyt.
— Sinulle tämä kylä on tärkeämpi kuin perhe! hän huusi lähtiessään.
Eskola ei vastannut. Sulki oven. Illalla hän lähti hälytykseen — jollakulla oli verenpaine noussut. Ihmiset olivat tärkeämpiä kuin oma suru.
Lapsia heille ei ollut ehtinyt tulla. Vaimo syytti häntä: aina työ, aina vieraat ihmiset, omista ei ollut aikaa ajatella. Ehkä hän oli oikeassa. Eskolakin mietti joskus: mitä minusta jää jäljelle? Kuka minua kaipaa?
Mutta aamulla hän meni taas asemalle, avasi oven, sytytti valot, laittoi kahvinkeittimen päälle. Ja ihmiset tulivat. Aamusta iltaan. Vaivoineen, valituksineen, jutuilleen. Hän kuunteli, määräsi lääkkeitä, neuvoi. Joskus istui vain hiljaa vieressä, ja ihmisen olo helpottui.
Hän tunsi jokaisen kylän asukkaan nimeltä, tiesi kenellä mikäkin vaiva, kenen paine mikä, kenellä mihin allergia. Tiesi, että Annikki-mummon sokeri nousee kun hän hermostuu. Tiesi, että Paavo-vaarin sydän oikuttelee saunan jälkeen. Tiesi, että Sannalla-postinkantajalla tulee migreeni sään vaihtuessa. Tiesi, että traktorikuski Jussilla on huono selkä, mutta hän vetää säkkejä silti.
Ja hän hoiti. Ei pelkillä pillereillä, vaan sanalla, läsnäolollaan. Hän ei ollut vain sairaanhoitaja, hän oli kylän omatunto.
Viime vuodet hän oli sairas. Sydän — melkein triviaali vaiva maaseudun terveydenhoitajalle. Verenpaine, rytmihäiriö, hengenahdistus. Lääkkeet jäivät ottamatta — unohti, ei ollut tottunut ajattelemaan itseään. Kyläläiset huomasivat: vanhentui, laihtui. Käveli hitaammin. Hänet saattoi nähdä istumassa penkillä terveysaseman edessä — vain istuu, katsoo tielle, polttaa. Hän oli polttanut nuoresta asti, vaikka itse kaikille sanoi: "Lopettakaa, tämä on myrkkyä." Hänelle sanottiin: "Entä te itse?" Hän hymähti: "Minulle on jo myöhäistä."
Viime vuonna hän istui sillä penkillä usein. Katsoi tietä, jota oli ajanut kolmekymmentä vuotta. Tie oli tyhjä. Autoja kulki harvoin. Ambulanssi Rovaniemeltä tuli hälytyksiin vastahakoisesti ja hitaasti. Hän, kokenut hoitaja, oli viimeinen toivo. Hän tiesi sen. Kaikki tiesivät sen.
Kuoli hän yöllä, lauantain ja sunnuntain välillä. Hiljaa, unessa, kotonaan — pienessä talossa terveysaseman vieressä, jonka kunta oli hänelle osoittanut jo yhdeksänkymmentäyhdeksän vuonna. Sanna oli menossa postiin, aikaisin aamulla, halusi viedä Eskolalle tuoreen Lapin Kansan — hän oli tilannut sitä alusta asti. Koputti. Hiljaista. Kutsui naapurin, vanhan Matti-Villen. Ovi avattiin väkisin. Eskola makasi sängyllä selällään, rauhallisena. Peitto vedetty leualle, kädet päällä. Yöpöydällä avoinna kirja — Väinö Linnan romaani, silmälasit sivun päällä.
Sanna hälytti poliisin kuntakeskuksesta. Se tuli kahden tunnin päästä, tarkasti, kirjoitti pöytäkirjan. Sanoi: "Luonnollinen kuolema." Ruumis vietiin Rovaniemelle. Sanna jäi istumaan portaille ja itki.
Maanantaina haudattiin. Väkeä tuli koko kylästä ja naapurikylistä. Oli myös kaupungista tullut nainen — se sama entinen vaimo, jota kukaan kylässä ei tunnistanut. Hän tuli hiljaa, seisoi hetken arkun ääressä, ei itkenyt. Sitten nousi bussiin ja lähti. Häntä ei enää nähty.
Arkku seisoi kylätalolla, muuta sopivaa tilaa ei löytynyt — terveysasema itse oli liian pieni. Kylätalo oli vanha puurakennus, korkea näyttämö ja tuolirivejä, jotka natisivat. Arkku nostettiin lavalle, tuolit saliin. Kaikille ei riittänyt tilaa — seisottiin seinänvieressä, ovilla, ikkunalaudoilla. Annikki-mummo toi muistopullaa. Sanna itki lakkaamatta.
Iisakki Ranta seisoi arkun luona, piteli lakkia käsissään, sanoi:
— Hän pelasti Meerini. Kahdesti. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.
Kansaa kävi arkun luona muistelemassa. Naapurikylän opettaja, Liisa Korhonen, kertoi kuinka Eskola oli kelirikkoaikaan kävellyt hänen poikansa luo kaksitoista kilometriä jalan — auto oli jumissa, pojalla oli kuumetta melkein neljäkymmentä astetta. Käveli, uppoili mutaan, kantoi lääkelaukkua selässään. Tuli läpimärkänä, mutta auttoi lasta.
Traktorikuski Jussi muisti, kuinka oli kuljettanut Eskolan yöllä traktorillaan joen yli kuolevan vanhuksen luo. Jää oli vielä ohutta, mutta lähdettiin. Ehdittiin. Se vanhus eli vielä viisi vuotta ja kiitteli aina: "Sinä toit minut takaisin kuolleista."
Nuori nainen, Elina, nykyään aikuinen, oli tullut kaupungista erikseen hautajaisiin, muisti kuinka oli lapsena pudonnut keinusta ja hankannut polvensa auki. Eskola puhdisti haavan, hän itki ääneen. Eskola antoi hänelle karkin ja sanoi: "Älä itke, häihin mennessä paranee." Elina vastasi: "Minulla ei ole häitä koskaan!" Eskola hymähti: "On sinulla, mihinkäs sitä pääsee."
Häät olivat olleet kolme vuotta sitten. Eskolaa ei ollut kutsuttu, mutta Elina ei ollut unohtanut häntä.
Arkku laskettiin hautaan. Puheet pidettiin. Multaa heitettiin kourallinen kerrallaan. Risti pystytettiin — puinen, yksinkertainen, kyltillä: "Elias Eskola. Kylän hoitaja."
Sanna ei mennyt kotiin heti. Hän jäi seisomaan haudan reunalle, kun muut olivat jo siirtyneet kylätalolle kahville, ja katsoi tuoretta multakasaa, jonka päällä kukat lakastuivat jo ilta-auringossa. Hänen taskussaan rahisi paperi — Eskolan tilaama Lapin Kansa, jota hän ei ollut koskaan saanut vietyä perille. Hän ei tiennyt vielä, mitä sillä tekisi.
Tieto siitä, mitä kylälle nyt tapahtuisi, alkoi levitä samana iltana, kahvipöydässä. Kuntayhtymä oli jo vuosi sitten ilmoittanut, ettei Eskolan tilalle etsitä uutta hoitajaa — palvelut keskitetään, terveysasema suljetaan, ja kylän ihmiset ohjataan neljänkymmenen kilometrin päähän kuntakeskukseen. Eskola oli taistellut päätöstä vastaan, kirjoittanut valituksia, käynyt kunnanvirastossa, mutta ei ollut ehtinyt saada vastausta. Nyt vastausta ei enää tarvittu — hän oli itse poissa, ja pöytäkirja odotti allekirjoitusta kunnan sosiaali- ja terveyslautakunnan pöydällä.
Iisakki Ranta kuuli tästä Meeriltä, joka oli kuullut Sannalta, joka oli kuullut asian suoraan kunnanjohtajalta puhelimessa. Hän istui keittiön pöydän ääressä pitkään, katsoi käsiään, ja sanoi lopulta:
— Ei tämä voi mennä noin. Ei ilman taistelua.
Seuraavana aamuna hän lähti Meerin kanssa kylätalolle, missä Sanna oli jo kerännyt paperia ja kynän pöydälle. He kirjoittivat adressin — käsin, koska nettiyhteys kylässä toimi vain silloin tällöin. Kiersivät talosta taloon koko viikon, Iisakki ajoi Hiluxin perässä olevalla vanhalla Ladalla hutaan asti hakemaan nimiä. Kolmensadan asukkaan alueelta kertyi kaksisataakuusikymmentäneljä allekirjoitusta — melkein jokainen, joka pystyi kynää pitämään.
Sanna vei adressin, kolme sivua täyteen kirjoitettua paperia liitteineen, kuntakeskukseen bussilla. Kokous, jossa asiaa käsiteltiin, pidettiin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen, lokakuun puolivälissä. Iisakki, Meeri, Sanna, Liisa opettaja ja kymmenkunta muuta kyläläistä matkustivat sinne yhdessä linja-autolla, joka muuten ajoi tyhjänä.
Kunnanjohtaja selitti pöydän toisella puolella säästöistä, väestökadosta, siitä ettei terveydenhoitajaa ollut saatu palkattua edes ilmoituksella. Sanna nousi seisomaan, kädet vapisivat, mutta ääni ei. Hän luki ääneen listan nimistä ja kylistä, joita adressi edusti, ja sanoi lopuksi:
— Meillä ei ole kolmeakymmentä vuotta odottaa. Meerin verenvuoto ei odottaisi neljääkymmentä minuuttia ambulanssia kuntakeskuksesta, saati neljääkymmentä kilometriä huonoa tietä. Elias Eskola ajoi sen matkan meidän vuoksemme joka ikinen kerta. Me pyydämme, että hänen jälkeensä jää edes joku.
Lautakunta ei luvannut terveysasemaa auki entisellään — rahaa siihen ei ollut, ja se sanottiin suoraan. Mutta päätettiin, että kylään palkataan osa-aikainen sairaanhoitaja kahdeksi päiväksi viikossa, ja loput päivät kuntakeskuksen ambulanssi saa etuoikeuden reitille. Ratkaisu ei ollut se, mitä Eskola olisi halunnut. Mutta se oli enemmän kuin ei mitään.
Talo terveysaseman vieressä, jossa Eskola oli asunut, jäi tyhjäksi. Sanna kävi siellä marraskuun lopulla hakemassa Eskolan tilaaman viimeisen lehden, jonka postilaatikkoon oli jo kertynyt kolme numeroa. Hän avasi oven omalla vara-avaimellaan, jonka Eskola oli aikoinaan antanut hänelle hätätapauksia varten. Pöydällä makasi yhä se Väinö Linnan kirja, silmälasit sivun päällä, tasan siinä kohdassa kuin sinä yönä. Sanna ei koskenut kirjaan. Hän otti lehdet postilaatikosta, sulki oven, ja käveli kotiin pitkin tietä, jota Eskola oli ajanut kolmekymmentä vuotta.
