— Sinäkö hänet tänne toit? Olisi pitänyt arvata heti. Tuu tänne, senkin…
Anni perääntyi kauhuissaan, kun mies tarttui maasta kepin ja käveli suoraan häntä kohti. Hän yritti juosta, mutta jalat olivat yhtäkkiä kuin vanupuikkoa eivätkä totelleet.
***
Anni Peltola oli kolmekymmentäkaksivuotias eläinlääkärin vastaanoton hoitaja Lahdesta. Vapaa-ajallaan hän kävi joka viikko koirasuojassa Nastolan laidalla, epävirallisesti, koska työsopimuksessa siitä ei ollut mainintaa eikä kukaan sitä kysynyt. Kaverit soittelivat Annille joka viikko ja pyysivät mukaan grillille tai Vesijärven rantaan kävelylle, mutta kun tyttö kieltäytyi ja sanoi, että hänellä on tärkeämpää tekemistä, kaverit vain pyörittivät päätään.
— Tärkeämpää? Kakkoja lapiolla ilmaiseksi? — nauroi Sanna puhelimessa.
— Et sinä ymmärrä. Ne tarvitsevat meitä, — Anni sanoi ja katkaisi puhelun.
Hän oli pitkään haaveillut omasta koirasta ja ajatteli, että juuri suojassa hän oppisi tuntemaan rotujen luonteet ja löytäisi itselleen sopivan kumppanin. Ensimmäiset kolme päivää hän vain tutustui eläimiin ja nautti siitä, että sai olla oikeiden ystävien seurassa. Miten ne katsoivat häntä! Sitä ei sanoin kuvaile. Niiden katseessa oli sekä surua että toivoa paremmasta.
— Niiden silmistä voi lukea, mitä ne ajattelevat, — sanoi suojan johtaja Liisa Rautiainen.
— Lukea? — ihmetteli Anni.
— Niin, lukea.
Viikon vapaaehtoistyön jälkeen Annikin oppi lukemaan. Ja järkyttyi. Ne kaikki halusivat rakkautta.
Sitten hän eksyi suojan pihan perälle, missä oli iso ulkotarha, jossa asui pitbullterrieri. Nähdessään tytön koira murisi ja alkoi haukkua raivokkaasti heittäytyen vahvistettua verkkoaitaa vasten.
— Liisa, miksi tämä koira on erikseen muista? — kysyi Anni.
Johtaja huokaisi raskaasti, katsoi murisevaa koiraa ja vastasi:
— Liian aggressiivinen. Ei päästä lähelleen ihmisiä eikä toisia koiria.
— Mutta eikö sille voisi tehdä jotain? Kutsua koirankouluttaja?
— Ei voi.
— Miksi ei?!
— Koska se on tuomittu, ymmärrätkö. Tuomittu yksinäisyyteen ja loppuelämän häkkiin. Ja jos laki muuttuu, se todennäköisesti lopetetaan.
— Lopetetaan?!
— Niin, mutta en pidä sitä sille julmana. Päinvastoin, se kärsii enemmän siitä, ettei osaa elää sovussa ihmisten eikä muiden koirien kanssa…
Anni ei voinut uskoa kuulevansa näitä sanoja ihmiseltä, jonka pitäisi pelastaa eläimiä. Lopettaminen — se on helpoin tie. Se tarkoittaa antautumista taistelutta.
— Liisa, saanko minä ruokkia sen itse? — kysyi Anni. — Ole kiltti!
— Ruokkia? Voit toki. Vaikka en ymmärrä, mitä sillä yrität saavuttaa. Se on tuomittu, ymmärrätkö. Sitä ei enää kasvateta uudestaan.
— Minä yritän silti.
— Voi tyttö. Nuori olet vielä. Sen entinen omistaja kasvatti sitä väärin. Ja sitten vielä hylkäsi. Mitä luulet tapahtuvan koiralle, jota on koko elämän lyöty ja petetty?
Anni katsoi pitbullia silmiin ja luki sieltä saman kuin muidenkin eläinten katseesta. Se halusi rakkautta.
— Tiedättekö te, kuka sen omistaja on?
— Tiedän. Hyvät ihmiset kertoivat. He kertoivat myös, miten omistaja viimeksi hakkasi koiraansa kepillä, kun tämä kieltäytyi käskystä hyökätä — tiineen kissan kimppuun se piti käskeä.
— Kauheaa.
— Juuri niin.
— Liisa, voisitteko antaa minulle sen miehen osoitteen. Haluan puhua hänen kanssaan.
— Turha vaiva. Olen itse yrittänyt. Poliisillekin ilmoitin, mutta häneen ei saanut yhteyttä eikä vastuuseen. Ja huono ihminen hän muutenkin on. Parempi olla sekaantumatta.
Osoitetta Liisa ei antanut, ettei laittaisi tyttöä vaaraan. Mutta Anni ei ollut sellaista sorttia, joka luovuttaa. Tarvitsemansa tiedon hän sai suojan muilta työntekijöiltä. Muutaman päivän päästä hän keräsi rohkeutta ja lähti käymään koiran omistajan luona. Mitä hän tarkalleen halusi tältä mieheltä, hän ei itsekään täysin tiennyt. Yhtä vähän hän ymmärsi, miten kukaan voi vain hylätä sen, joka olisi valmis antamaan henkensä puolestasi. Se meni yksinkertaisesti järjen yli.
Miehen Anni näki lähes heti, kun hän saapui talon pihalle. Kasvoista hän ei tätä tuntenut, mutta jostain syystä oli varma, että juuri tämä se oli. Vaisto.
— Hyvää päivää! Anteeksi että häiritsen, oletteko te Reino Mäkinen?
Mies heitti kepin puolivuotiaalle rottweilerin pennulle, kääntyi ja tuijotti tyttöä kiireestä kantapäähän.
— Sanotaan niin. Mitä sä haluat?
— Työskentelen vapaaehtoisena koirasuojassa, ja siellä on nyt koiranne, jota olette hakannut ja jättänyt kadulle.
— No entä sitten? — mies virnisti.
— Miksi teitte niin? Eihän koiralle voi tehdä niin. Ne luottavat meihin.
— Tulit sä tänne elämästä opettamaan? Häivy tästä, ennen kuin päästän koiran kimppuusi.
Anni katsoi pentua, joka häntää heiluttaen ilkosen tyytyväisenä juoksenteli pihalla, eikä tiennyt yhtään mitä sitä odotti tulevaisuudessa.
— Ootko kuuro? Häivy, mä sanoin! — mies alkoi kävellä uhkaavasti Annia kohti.
Tyttö tajusi, ettei tämän miehen sydämeen eikä omaantuntoon ollut asiaa, koska kumpaakaan ei ollut, ja perääntyi turvalliselle etäisyydelle. Bussipysäkille kävellessään hän mietti: vaikka mies katuisikin tekoaan, koiraa hän ei tälle silti antaisi takaisin.
***
Koko kuukauden ajan Anni kävi joka päivä ruokkimassa ihmisiin pettynyttä pitbullia ja uskoi, että ennemmin tai myöhemmin hän saisi tämän takaisin elämään. Kunnolliseen elämään. Todistaisi, että hyviäkin ihmisiä on olemassa — että sitä rakastetaan.
Liisa seurasi tätä toimistonsa ikkunasta ja pudisti vain päätään. Hän ei uskonut, että tuota aggressiivista koiraa voisi enää muuttaa. Ei uskonut, vaikka rakastikin eläimiä. Rakasti kyllä. Mutta tämä oli erityistapaus. Sellainen, jossa mikä tahansa yritys menee hukkaan.
— Mikä sen nimi muuten on? — Anni kysyi kerran. — Kukaan ei kutsu sitä millään nimellä.
— Ei kutsu, koska kukaan ei tiedä sen oikeaa nimeä, — Liisa vastasi. — Kuulemma entinen omistaja kutsui sitä Hukaksi, mutta kerran kokeilin sitä nimeä, ja se melkein hajotti koko häkin. Eikä se muutenkaan sovi sille.
"Tietenkään ei sovi", ajatteli Anni. "Millainen Hukka se muka on? Se on Otso."
Siitä päivästä lähtien vapaaehtoistyttö kutsui uutta ystäväänsä vain sillä nimellä, eikä millään muulla. Koira ei reagoinut uuteen nimeen mitenkään, muttei myöskään murissut vastaan — ja se sinänsä oli jo pieni voitto.
— Terve, Otso! Katso mitä toin sulle, — hymyili Anni lähestyessään tarhaa.
Suojan ruoka oli surkeaa, joten Anni toi mukanaan silloin tällöin keitettyä kananrintaa muovirasiassa. Tämän "lisäravinnon" koira otti mielellään vastaan, vaikka yrittikin peitellä iloaan. Vain vähän häntää heiluttaen, siinä kaikki.
Kerran Anni päätti rikkoa Liisan kiellon ja avata tarhan oven. Hän tiesi ottavansa suuren riskin, mutta ei jaksanut enää katsoa, miten koira kärsii lukkojen takana. Halusi antaa sille edes hitusen onnea. Se oli sen ansainnut. Se ei ollut syyllinen mihinkään.
— Otso, tule ulos! Juokse hetki. Lupaa vaan, ettet karkaa kauas.
Koira murisi tummasti, kädet tärisivät, mutta Anni sai tunteensa kuriin ja avasi lukon. Väkisin sai auki, koska sitä ei oltu avattu pitkään aikaan. Ruoka- ja vesiastiat työnnettiin sisään erillisen luukun kautta. Siivouskin hoidettiin samaa luukkua käyttäen. Hankalaa, mutta muuten ei olisi onnistunut — kukaan henkilökunnasta ei halunnut riskeerata omaa terveyttään.
Tyttö perääntyi pari askelta, ja siinä hetkessä Otso syöksähti eteenpäin. Suoraan häntä kohti. Yllätyksestä Anni huudahti, kompastui ja kaatui maahan, ja koira — se hyppäsi häkistä ulos silmänräpäyksessä, syöksyi hänen luokseen, kumartui kasvojen päälle ja murisi raivokkaasti.
Pelosta Anni olisi ehkä pyörtynyt, ellei olisi kohdannut Oton katsetta. "Niiden silmistä voi lukea, mitä ne ajattelevat", muisti hän Liisan sanat. Ja koiran silmissä — miten sen nyt sanoisi — hän ei nähnyt tappamisen tai kivun aiheuttamisen halua. Sieltä hän luki jotain muuta: "Olen raivoissani, kyllä, mutta en koske sinuun."
Sen jälkeen olo helpotti. Hän jopa hymyili Otolle, ja koira käveli minuutin päästä takaisin häkkiinsä. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Mitä tapahtui, Anni? Oletko kunnossa? — kuului Liisan huolestunut ääni.
— Kaikki hyvin, älkää huoliko, — hymyili tyttö noustessaan maasta.
— Mitä täällä tapahtui?!
— Ei mitään erityistä. Kompastuin vaan ja kaaduin. Seuraavalla kerralla olen varovaisempi.
— Entä tuo? — Liisa katsoi raollaan olevaa tarhan ovea.
— Suljen sen heti.
Anni käveli häkille, sulki oven, ja kääntyi sitten johtajaan päin, joka seisoi kalpeana eikä saanut sanaa suustaan.
— Pitäisi rasvata saranat, kun ei aukea kunnolla, — Anni hymyili ja lähti hommiinsa.
Siitä lähtien hän kävi joka päivä salaa ulkoiluttamassa Otsoa pihan perällä ja oli onnesta soikeana. "Minä sain siitä kiinni! Minä onnistuin!"
***
— Voi luoja! Miten näin kävi? Mitä nyt tehdään! — huusi Liisa.
Anni oli juuri tullut töihin ja juoksi heti pihan perälle. Näky oli kauhea. Tarhan ovi oli auki selkosen selällään, ja sisällä ei ollut ketään. Otso oli karannut!
— Miten? Miten näin pääsi käymään? — Liisa piteli päätään. — Jos se puree jonkun, minut pistetään linnaan…
— Ei se pure! Otso ei ole sellainen, — sanoi Anni tyynesti, vaikka itsekin oli levoton.
Edellisenä iltana hän oli tahallaan jättänyt tarhan oven auki, jotta Otso voisi liikkua vapaasti silloin kun haluaa. Hän luotti koiraan. Luotti. Ja se… "Ei, se ei ole sellainen!"
Tyttö lupasi Liisalle löytävänsä koiran, maksoi se mitä tahansa. Suojasta lähdettyään hän käveli bussipysäkille päin miettien, miksi Otso oli lähtenyt. Ainoa mikä tuli mieleen — hölmöä ehkä, mutta hän oli jostain syystä varma — koira oli juossut entisen omistajansa luo. Vaisto ei pettänyt.
Lähestyessään kerrostaloa Anni näki heti Reino Mäkisen selän ja puolivuotiaan rottweilerin, jonka kanssa mies oli ulkona. Otso makasi lähellä ja tarkkaili molempia.
— No mitä sä täällä teet? — mies kysyi ilkeästi. — En mä sua tarvitse. Häivy täältä.
Mutta Otso ei lähtenyt. Makasi vain ja katsoi entistä omistajaansa. Anni ei nähnyt koiran silmiä, mutta jos olisi nähnyt, olisi heti ymmärtänyt: koira oli tullut jättämään jäähyväiset. Että voi elää eteenpäin, on ensin päästettävä irti menneisyydestä. Sitä varten se oli tullut.
— Tyhmä koira olit, tyhmä olet vieläkin. Sanoin selkeästi, en tarvitse sua. Häivy! Etkö tottele? Liian vähän löin sua pentuna. No sitten jatketaan siitä.
Mies käveli kohti Otsoa, ja Anni huusi peloissaan:
— Älkää koskeko siihen! Älkää!
Reino Mäkinen hätkähti hetken, ei ollut odottanut todistajia, mutta virnisti sitten.
— Sinäkö sen tänne toit? Olisi pitänyt arvata heti. Tuu tänne, senkin…
Anni perääntyi kauhuissaan, kun mies tarttui maasta kepin ja käveli suoraan häntä kohti. Kompastuen hän kaatui maahan ja näki yläpuolellaan raivon vääristämät kasvot. Peto, ei muuta voinut sanoa — koska ihmiseksi Reino Mäkistä ei kieli suostunut kutsumaan.
Anni sulki silmänsä ja suojasi kasvonsa käsillään valmiina pahimpaan, kun kuuli Oton raivokkaan haukun. Kun hän vetäisi kätensä pois kasvoiltaan, hän näki uskollisen ystävänsä ja suojelijansa puraisevan lujaa entisen omistajansa käsivarteen ja vetävän tätä kauemmas Annista. Keppi putosi miehen kädestä maahan.
Kun koira lopulta irrotti otteensa, Reino painoi kättä rintaansa vasten, katsoi koiraansa ja sähisi:
— Vai niin sä oot, kiittämätön luontokappale. Pakko opettaa sut kuriin. Haen aseen, odota tässä, Hukka!
Mies juoksi porraskäytävään, ja Anni ponnahti ylös, halasi Otsoa ja tarttui sen kaulapantaan yrittäen vetää sitä mukaansa, pois paikalta. Mutta koira—
— Hau! Hau! — se kieltäytyi jyrkästi liikkumasta.
— Hei, mikä sulla on? Meidän pitää lähteä täältä. Se tappaa meidät molemmat.
— Hau! — Otso katsoi rottweilerin pentua, joka istui puun juurella.
"Tietenkin! Miten en tajunnut sitä heti!" — Anni löi kämmenellään otsaansa ja juoksi pennun luo.
Hän tarttui pentua kaulapannasta ja veti sen mukaansa, Otso jo edellä juoksuun lähtien. Kaksi koiraa ja peloissaan oleva tyttö juoksivat pihan poikki kadulle, ja porraskäytävästä kuului miehen huutoa ja jotain rautaista kolinaa — muttei enää ketään näkynyt, kun he kääntyivät kulman taakse.
***
Kuukausi kului. Pitkä ja raskas kuukausi. Koko sen ajan Anni eli jatkuvassa pelossa, että Reino Mäkinen löytäisi heidät ja tekisi sen, mihin ei silloin ehtinyt. Mutta kukaan ei häntä etsinyt. Ei niin, ettei entinen omistaja olisi halunnut kostaa, vaan koska hän ei tiennyt, missä Anni asui. Tyttö asui Nastolan liepeillä, pienessä rivitalossa, jonka pihalla naapurin kissa käveli aidan päällä joka aamu kello seitsemän tarkalleen. Sinne Reino tuskin osaisi tulla etsimään.
Suojaan Anni ei enää mennyt. Ensinnäkin siksi, että pelotti. Toiseksi siksi, että hänellä oli nyt jo tarpeeksi hoidettavaa. Kahden koiran kanssa ei ollut aikaa ikävystyä. Otso ja rottweilerin pentu, jonka Anni nimesi Repoksi, riehuivat yhdessä pihalla koko päivän, ja iltaisin kolmikko käveli lähimetsään, jossa männynhavut rapisivat jalkojen alla ja jossain kaukana kuului junan ääni Lahden suunnasta.
Anni ei koskaan soittanut poliisille ilmoittaakseen Reinosta — sitä hän oli jo yrittänyt kerran suojan kautta, tuloksetta. Sen sijaan hän teki jotain muuta.
Marraskuun alussa, kun ensimmäinen loska satoi Nastolan teille, Anni meni eläinlääkärin vastaanotolle, jossa työskenteli, ja kaivoi esiin kansion, jonka oli koonnut kuukauden aikana: valokuvat Oton vanhoista arvista, Liisan kirjallisen todistuksen koiran kaltoinkohtelusta, ja oman ilmoituksensa, jonka hän vihdoin jätti eläinsuojeluyhdistykselle täydellä nimellään ja osoitteellaan, koska nyt Otso ja Repo olivat jo turvassa hänen luonaan eikä Reinolla ollut mitään keinoa saada niitä takaisin. Hän vei kansion henkilökohtaisesti aluehallintoviraston eläinlääkintäyksikköön ja jätti sen tarkastajalle pöydälle, kädessä yksi ainoa lause:
— Tässä on kaikki, mitä tiedän Reino Mäkisestä ja hänen koiristaan. Tehkää sillä mitä pitää.
Kolme viikkoa myöhemmin Anni sai kirjeen: Reino Mäkiselle oli määrätty eläintenpitokielto, ja tapaus oli siirretty syyttäjälle. Kirje makasi hänen keittiön pöydällään sinä iltana, kun Otso nukkui lattialla, käpälät nykien unessa, ja Repo koirankori vieressä, ja Anni luki lauseen kolmeen kertaan ennen kuin taittoi paperin kokoon ja laittoi sen kaappiin, kansion väliin muiden papereiden joukkoon.
Hän ei soittanut kellekään kertoakseen siitä. Ei juhlinut. Meni vain ulos, veti molemmat koirat hihnaan — kaksi eri väristä, toinen kulunut ja toinen uusi — ja lähti iltakävelylle, jossa taivas oli jo tumma ja pihakoivun oksat paljaat.
