Mä olen työskennellyt Tuusulan lukiolla vahtimestarina viisitoista vuotta. Oon nähnyt täällä vaikka mitä: ensimmäisen koulupäivän paniikkia, hylättyjä reput täynnä märkiä uimahousuja, ylioppilasjuhlia joissa joku pyörtyy. Mutta se syyskuun aamu jäi mieleen.
Mies tuli pihalle juosten. Sellainen pitkä, tummatukkainen, reppu roikkui toisella olkapäällä ja hän pyöri ympäri kuin olisi hukannut lompakon. Pihalla oli satoja ekaluokkalaisia — valkoisia rusetteja, pieniä kenkiä, vanhempia kameroidensa kanssa. Ja hän seisoi siinä keskellä, katsoi joka suuntaan eikä nähnyt ketään.
Mä olin juuri laittanut portin kiinni, koska koulun pihalle ei saanut enää autoilla. Rehtori huusi jotain mikrofoniin. Joku lapsi itki. Mies ryntäsi suoraan nuoren opettajan luo, joka yritti saada lapsia riviin.
— Missä minun lapseni on? Tyttö, jolla on valkoiset rusetit.
Opettaja — mä tiesin, että hän oli aloittanut viikko sitten, vastavalmistunut Helsingistä — vilkaisi miestä hämmentyneenä.
— Anteeksi, kuka teidän lapsenne on?
— Minun tyttäreni. Enni. Hän on teidän luokalla. Hän seisoi tässä viisi minuuttia sitten. Mä kävin hakemassa kaupasta mehua. Palasin — häntä ei ole.
Opettaja katsoi riviä. Siinä seisoi ehkä kolmekymmentä lasta, ja puolet tytöistä oli valkoisissa ruseteissa. Mä näin, miten hän yritti pysyä rauhallisena, mutta kädet puristivat paperinpalan melkein myttyyn.
— Minä en ole vielä oppinut kaikkia kasvoja, hän sanoi. — Mutta etsitään yhdessä.
Mies — hänen nimensä oli Janne, kuulin myöhemmin — alkoi kuvailla tyttöä. Ruskeat silmät, pitkä tumma tukka. Keltainen koulureppu, jossa kuvio. Joku lintu. Ankka. Mä muistan, että hän toisti: ankkareppu, sellaista ei ole kenelläkään muulla.
Opettaja pyysi viereisen luokan opettajaa pitämään silmällä omaa ryhmäänsä. Sitten ne lähtivät kiertämään pihaa. Mä jäin portille.
Ne kiersivät kentän, keinut, pyörätelineen. Kyselivät ihmisiltä. Mä näin, miten Jannen askel muuttui raskaammaksi. Opettaja vilkuili kelloa. Koulun juhla alkaisi kymmeneltä, ja hänellä oli vastuu koko luokasta.
Yhdessä vaiheessa ne pysähtyivät mun kohdalle.
— Oletko nähnyt tyttöä, jolla on keltainen reppu ja ankkoja? opettaja kysyi.
— En ole, sanoin. — Mutta takapihalla kävi äsken joku pieni. En nähnyt kunnolla.
Ne katsoivat toisiaan. Sitten ne lähtivät juoksemaan.
Mä tiesin, että takapihan tammella asui kissa. Sellainen harmaa pentu, joka ilmestyi koulun alueelle aina elokuussa ja katosi ennen lunta. Lapset ruokkivat sitä salaa. Opettajat teeskentelivät etteivät huomanneet.
Ennin isä ja opettaja kiersivät kulman. Ja siellä tyttö oli. Mä näin koko jutun portilta asti.
Hän seisoi puun alla, pää kenossa, ja puhui jollekulle oksalla. Kissa. Se oli kiivennyt liian ylös eikä päässyt alas. Tyttö piti keltaista reppuaan auki ja yritti houkutella kissaa hyppäämään siihen.
— Hyppää, mä otan kiinni, hän sanoi. — Oikeasti. Lupaan.
Kissa naukui. Se työnsi käpälänsä eteen, veti takaisin. Tyttö ei itkenyt, mutta hänen äänensä oli sellainen, että mä tiesin: hän oli seissyt siinä jo kymmenen minuuttia ja jokainen minuutti tuntui tunnilta.
Isä pysähtyi. Ensin hän melkein huusi — mä näin, miten se lähti jo suusta. Mutta tyttö käänsi pään. — Auta, hän sanoi. — Se ei uskalla.
Ja Janne ei sanonut mitään. Hän käveli puun luo, nosti tytön ylös, tyttö otti kissan sylistä, ja kissa takertui villatakkiin kynsillä. Se oli pieni, likainen, ja se tärisi. Tyttö painoi sen poskeaan vasten. — Sä olet ihan lämmin, hän sanoi kissalle.
Opettaja seisoi siinä koko ajan. Hän katsoi Jannen ja Ennin perään, kun ne kävelivät takaisin pihalle. Sitten hän huomasi mut portilla.
— Kaikki hyvin? mä kysyin.
Hän nyökkäsi. — Kissa, hän sanoi. — Koko etsintä oli kissa.
— Niin se yleensä on, vastasin.
Hän katsoi mua pitkään. Sitten hän sanoi jotain, mitä mä en ole unohtanut. — Minä olen tänään ollut opettajana neljä tuntia, ja yksi asia on jo selvä. Lapset eivät katoa siksi, että aikuiset katsovat muualle. Ne katoavat siksi, että ne katsovat tarkemmin kuin me.
Sitten hän lähti takaisin luokkansa luo.
Juhla alkoi. Lapset lauloivat. Rehtori piti puheen. Ja sen jälkeen, kun kaikki olivat sisällä, mä näin Jannen seisovan eteisessä. Enni seisoi vieressä, kissa yhä sylissä. Isä puhui puhelimeen hiljaisella äänellä. — Joo, hän sanoi jollekulle. — Enni löysi kissan. Ei, se ei tule meille. Eikä se jää koululle.
Hän sulki puhelimen. Katsoi tyttöä. — Äiti sanoi, että voidaan käydä eläinlääkärissä. Mutta kissa ei voi muuttaa meille, koska asutaan kerrostalossa Turussa.
Enni ei itkenyt. Hän silitti kissan korvaa. — Sitten etsitään sille koti, hän sanoi.
Ja ne lähtivät. Tyttö käveli portista ulos, keltainen reppu selässä, kissa takin alla. Isä piti kättään hänen olkapäällään.
Mä näin ne vielä kerran. Se oli seuraavalla viikolla. Enni tuli kouluun, ja hänellä oli sama reppu. Isä jätti hänet portille ja lähti. Tyttö käveli pihalle, avasi repun ja otti sieltä pienen muovirasian. Sisällä oli märkää kissanruokaa. Hän laskeutui kyykkyyn ja asetti rasian tammea vasten.
Kissa ei ollut siellä. Se ei koskaan tullut takaisin.
Mä katsoin, miten hän nosti rasian ylös, sulki sen huolellisesti ja laittoi takaisin reppuun. Sitten hän lähti luokkaan. Reppu heilahti olalla, ja mä kuulin, miten ankkakuvio rapisi tuulessa.
Se oli yhdentoista aikaan. Pihalla oli hiljaista, vain yksi lehti putosi tammelta.
