Minä en ole koskaan ollut mikään hieno nainen. Koko ikäni siivosin toisten koteja Tampereen Kalevassa, välillä Nekalassa, joskus ihan keskustassa. Mutta se kolmio Pyynikillä oli minun. Maksettu viimeistä senttiä myöten. Ja minun poikani tiesi sen yhtä hyvin kuin minä — siellä hän varttui, siellä hän teki läksynsä keittiön pöydällä, jonka kannen alle minä aina laitoin kymmenen markkaa, ettei hän jäisi ilman välipalaa.
Nyt se sama poika seisoi tammikuisena aamuna Hatanpään sairaalan käytävällä ja puhui minulle kuin vieraalle.
– Äiti, ei siellä kotona pärjää yksin. Lumipyry, jäätä jalkakäytävillä. Tule meille muutamaksi viikoksi, kunnes jalka paranee.
Hänen vaimonsa nyökkäsi takana, piteli käsilaukkua rintaansa vasten. Oli pakkasta, miinus seitsemäntoista, ja ikkunasta näkyi, miten ambulanssi peruutti lastauslaiturille.
Suostuin. Olin kahdeksankymmentäkolme. En jaksanut riidellä. Enkä varsinkaan jaksanut kaatua uudestaan omassa eteisessä, kuten oli käynyt loppiaisena. Pyynikintorin joulukuusi oli vielä pystyssä, siinä oli jotain surullista, mutta en osannut sanoa miksi.
Poika pakkasi laukkuni itse. Otti mukaan aamutakin, lääkkeet, yhden valokuvakansion. Ei kysynyt, mitä minä halusin mukaan. Ei huomannut, että otin eteisen kaapista mukaan isän vanhan rannekellon, jonka vedin joka ilta, vaikka se oli pysähtynyt jo yhdeksän vuotta sitten.
He asuvat Messukylässä. Rivitalo, pieni piha, autokatos. Minut laitettiin huoneeseen, joka oli ollut varasto. Siellä oli kapea sänky, seinällä taulu järvestä, jonka joku oli ostanut kirpputorilta. Ikkunan takana riippui linnunruokinta-astia, jota kukaan ei ollut täyttänyt viikkoihin.
Ensimmäisten päivien ajan kaikki oli kohteliasta. Teetä, kaurapuuroa aamulla, joku aina kysyi, otanko lisää. Sitten tuli kolmas viikko.
Istuin keittiössä ja kuulin minun miniäni sanovan olohuoneesta, ihan selkeästi, ei mitään kuiskailua:
– Me ei voida elää näin. Se on vain neljäkymmentäviisi neliötä siellä Pyynikillä. Markkina-arvo nyt on sellainen, että me saataisiin oma talo Nekalasta.
Hän puhui minulle, mutta ei minulle. Puhui pojalleni. Ja poikani ei vastannut mitään.
Se oli se hetki, jolloin minä ymmärsin, etten minä ollut heille äiti. En anoppi. Minä olin se, jonka asuntoa odotettiin.
Seuraavalla viikolla alkoivat ne kysymykset. Ensimmäinen tuli kuin varkain, iltapäiväkahvilla, kun ulkona satoi räntää ja radiossa varoitettiin mustasta jäästä.
– Äiti, oletko koskaan ajatellut, että kirjoittaisit asunnon Jannelle? Olisi nuorelle miehelle helpompi alku. Me maksettaisiin sinulle pieni kuukausikorvaus, niin et joutuisi miettimään laskuja.
Minä olin kahdeksankymmentäkolme. En minä laskuja miettinyt. Minä mietin isän kelloa, joka ei käynyt.
Vastasin, että en ole. Enkä ajatellut kirjoittaa sitä kenellekään etukäteen. Perintö jaetaan sitten, kun minua ei enää ole.
Miniä lopetti sokerin lisäämisen kahviinsa. Ei sanonut mitään, mutta lusikka kilisi kupin reunaa vasten kovemmin kuin oli tarve.
Kului viisi viikkoa. Jalka parani, mutta kukaan ei puhunut kotiinpaluusta. Joka kerta, kun otin puheeksi muuttomiehet tai taksin hengelliseen kotiin, joku sanoi:
– Älä nyt vielä. Lääkäri sanoi, että pitää olla varovainen.
Tai:
– Kyllä me katsotaan sitten myöhemmin.
Sitten eräänä iltana poikani tuli kotiin tavallista myöhemmin, haisi savulta, vaikka hän oli lopettanut tupakan viisi vuotta sitten. Oli helmikuu, Saarikylän valot heijastuivat märkään asfalttiin. Hän istui eteisen jakkaralle, ei riisunut takkiaan.
– Me tarvitaan se asunto, hän sanoi. – Janne on menossa opiskelemaan, meillä on niin vähän tilaa. Sinä olet kohta yhdeksänkymmentä. Eikö se olisi kaikille helpompaa?
Minä kysyin, mikä siitä olisi minulle helpompaa.
Hän ei vastannut.
Sinä yönä minä en nukkunut. Makasin varastohuoneen sängyssä ja kuuntelin pakkasta, joka paukkui seinissä. Sitten vedin isän kellon esiin käsilaukusta. Se oli pysähtynyt yhdeksän vuotta sitten, mutta minä tiesin, että se oli pysähtynyt isän kuolinhetkellä, kello kolme kaksikymmentäviisi aamuyöllä.
Aamulla minä tein sen, mitä en ollut tehnyt koko aikana. Pyysin saada käyttää puhelinta.
– Mihin sinä soitat? kysyi miniä, seisoi jääkaapin edessä maitopurkki kädessä.
– Ystävälle, minä valehtelin.
Minä soitin kuolinpesän hoitajalle, sille virkailijalle, joka oli hoitanut isäni paperit. Sitten soitin omalle pankilleni.
Kotini seinät eivät tienneet mitään näistä viikoista. Ne vain seisoivat siellä Pyynikillä, ja naapurin koira haukkui samaan aikaan joka ilta kuin joku olisi kävellyt pihalla.
Huhtikuun seitsemäs, torstai. Poikani ei ollut kotona, miniä vei koiran eläinlääkärille. Minä pakkasin sen saman laukun, jonka poikani oli pakannut. Nostin sen itse, vaikka jalka yhä vihloi. Otin taksin, maksoin kaksikymmentäviisi euroa ja seitsemänkymmentä senttiä. Pyysin kuljettajaa ajamaan Hämeenkadun kautta, vaikka se oli pidempi reitti, koska halusin nähdä puistolehmukset.
Oveeni oli vaihdettu lukko.
Seisoin siinä rapulla, laukku lumessa, pakkanen puraisi sormia. Painoin summeria. Ei vastausta. Sitten tuli naapuri, se sama, jolla oli se koira. Hän kertoi, että poikani oli käynyt kaksi viikkoa sitten asunnolla nuoren miehen kanssa, jolla oli mittanauha. He puhuivat jostain väliseinästä.
– Minä jo mietin, että mitäs se siellä tekee, naapuri sanoi. – Se kun teidän asunto on tyhjillään.
Minä neuvoin häntä olemaan huolehtimatta. Kiitin. Kävelin takaisin kadulle ja soitin lukkosepän.
Sillä välin, kun hän porasi vanhaa lukkoani auki, minä kävelin Pyynikin kirkkopuistoon. Istuin penkillä kaksikymmentä minuuttia. Katsoin, miten hiihtäjät kulkivat hiihtolatua pitkin, ja mietin, etten ollut koskaan osannut hiihtää. Isä oli yrittänyt opettaa, mutta minä kaaduin aina siihen samaan ojaan.
Lukkoseppä vaihtoi lukon viidessäkymmenessäviidessä minuutissa. Lasku oli satakolmekymmentä euroa. Maksoin kortilla. Kun hän ojensi minulle kaksi uutta avainta, minä näin, että sormissani oli mustetta, vaikka en muistanut koskeneeni mihinkään.
Sitten minä menin sisään.
Asunto ei ollut tyhjä. Poikani oli tehnyt jotain, mitä minä en olisi voinut kuvitella. Se ei ollut enää minun kotini. Seinillä oli toisten ihmisten tavaroita. Keittiön kaapissa oli purkki, jossa luki "Laktoositon kahvikerma" — minä en ole koskaan sietänyt laktoositonta. Olohuoneessa oli nuoren miehen tietokone, johdot pöydällä kuin suolet. Ja siinä, minun entisellä yöpöydälläni, oli kehystetty valokuva minun pojastani ja hänen vaimostaan seisomassa tämän saman asunnon edessä, nauramassa.
Minä seisoin keskellä lattiaa ja katsoin sitä kaikkea. Sydämeni ei hakannut nopeammin. Käteni eivät tärisseet.
Minä avasin laukun. Otin esiin isän kellon. Vedin sen. Se naksahti.
Sitten minä soitin poliisille.
Ei siksi, että olisin halunnut rangaista. Vaan siksi, että minulla oli paperi, jota ilman kukaan ei voi myydä asuntoa, joka on yhden ainoan ihmisen nimissä. Ja se paperi oli minun sairaalakassissani, koko sen ajan kun he suunnittelivat väliseinää.
Seuraavana päivänä poikani seisoi oveni takana. Laiton lukon päälle. En avannut.
Hän soitti kuusi kertaa. Seitsemännellä hän lähti.
Minä istuin keittiön pöydän ääressä. Söin ruisleipää ilman mitään päälle. Join keitettyä vettä, koska kahvi oli loppunut. Sitten minä kirjoitin lapun ja kiinnitin sen jääkaapin oveen magneetilla, joka oli ollut siinä kolmekymmentä vuotta.
Lapussa luki:
"Tämä asunto menee SPR:n asunnottomien nuorten ohjelmaan. Ei Jannelle. Ei teille. Ei kenellekään, joka ei ole sitä itse tarvinnut."
Kaksi viikkoa myöhemmin minä istuin notaarin edessä. Kirjoitin lahjakirjan. Lahjoitin asunnon — neljäkymmentäviisi neliötä, arvo nyt satakahdeksankymmentätuhatta euroa — Suomen Punaisen Ristin nuorten asumisen tueksi. Jätin itselleni elinikäisen hallintaoikeuden, sillä minä en aio muuttaa mihinkään.
Poikani sai tietää asiasta kirjeitse.
Hän tuli vielä kerran, elokuun viimeisenä päivänä. Seisoi pihalla, ei soittanut ovikelloa. Katsoi ikkunoita, ei tullut sisään. Minä näin hänet verhon raosta. Hän seisoi siinä seitsemän minuuttia, kunnes käänsi selkänsä ja meni autoonsa.
Se auto oli minun isäni entinen.
Mutta minä en itkenyt. Minä istuin alas, otin isän kellon ja vedin sen. Se pysyi pysähtyneenä. Mutta minä tiesin, että aika ei ollut pysähtynyt ollenkaan. Se oli juossut eteenpäin koko ajan. Minä vain en ollut huomannut sitä heidän varastohuoneessaan.
Nyt minä huomaan. Kello on kolme kaksikymmentäviisi aamuyöllä. Naapurin koira haukahtaa kerran. Ja minä istun omassa keittiössäni, juon vettä, enkä minä ole kenenkään este.
