Marraskuun tuuli löi ravintolan ikkunaan Töölössä, kun samppanjalasi kilahti pöydälle liian kovaa. Viisikymppisiäni juhlittiin kahdenkymmenen vieraan voimin, pöydät katettu valkoisilla liinoilla, taustalla soi hiljainen jazz. Ja mieheni Markus, tunnin myöhässä, tietenkin.
Hän seisoi VIP-kabinetin ovella, kädet kiinni nuoren naisen vyötäröllä. Tytöllä oli säikähtänyt mutta samalla röyhkeä ilme.
— Tässä, tutustukaa — Markuksen ääni kantoi yli pöytien, yli lasien kilinän. — Tämä on Jenna. Hän ottaa sinun paikkasi. Sekä elämässäni että liikkeessä.
Hiljaisuus oli niin tiivis, että kuulin viereisen pöydän vieraan haarukan kilahtavan lautaselle. Markus odotti minun murtuvan — itkevän, huutavan, pyytävän armoa. Hän oli liikkeenjohtaja, aina puvussa, minä olin taustavoima, joka piti pyörät pyörimässä.
Pyyhin suuni servetillä, laskin sen huolellisesti lautasen viereen ja nousin. Ääneni oli tasainen, ilman värähdystäkään.
— No niin. Tervetuloa, Jenna. Istu vaikka minun paikalleni.
Otin laukkuni, heitin kasmirhuivin harteilleni. Markus asettui eteeni.
— Minne sinä nyt? Emme ole vielä valmiita. Jos käyttäydyt järkevästi, saat jatkaa ostoista vastaamista. Tunnethan toimittajat, ja firma tarvitsee vakautta.
— Olet jo sanonut kaiken tarpeellisen, Markus. Lasku jää sinulle. Tilaus on sinun kortillasi.
Kävelin heidän ohitseen. Jennasta löyhkäsi liian raskas hajuvesi. En vilkaissut häneen enää kertaakaan.
—
Kotona, Kalliossa sijaitsevassa kaksiossani, oli hiljaista. Ostin tämän asunnon viisi vuotta ennen Markusta, ensimmäisen kunnon työni säästöillä pohjoisessa. Avioehdon mukaan se oli yksin minun. Otin vaatehuoneesta kolme matkalaukkua ja pakkasin Markuksen tavarat — puvut, kellot, kengät. Ei saksia, ei ikkunasta heittelyä. Vain järjestystä.
Aamulla kello yhdeksän ovikello soi. Markus toi Jennankin mukanaan.
— Kaukonäköistä sinulta — hän tarttui laukkujen kahvoihin, ääni yhä voitonriemuinen. — Olisin muuttanut Jennan luo joka tapauksessa. Toivottavasti mietit tarjoustani. Odotan liikkeessä kello yksitoista.
Suljin oven sanaakaan sanomatta.
—
Liikkeeseen saavuin ennen häntä. Se oli suuri, valoisa tila Munkkiniemessä, jonka olin perinyt isoisältäni. Isoisä oli aikanaan uusinut putket, valanut lattiat, asentanut näyteikkunat. Viisitoista vuotta sitten Markus perusti sinne toiminimensä huonekaluliikkeen. Kaikki nämä vuodet firma maksoi vain seinien maalauksen kolmen vuoden välein — tila oli hänellä ilmaiseksi. Aivan kuten minun aikani.
Viisitoista vuotta hoidin bisnestä ilman työsopimusta, ilman virkanimikettä, ilman palkkaa. Pidin CRM-järjestelmää, tunsin italialaisten tehtaiden tuotenumerot ulkoa, sovittelin tullin logistiikkaongelmia, rauhoittelin hermostuneita asiakkaita. Markus kätteli asiakkaita salissa ja allekirjoitti sopimukset.
Kun Markus astui sisään Jennan kanssa, istuin toimistossa pöytäni ääressä.
— No niin, olet jo täällä — hän heitti autonavaimet pöydälle. — Näytä Jennalle järjestelmät.
— Juuri sitä varten tulin — työnsin hänelle työpuhelimeni. — Luovutan asiat. Tässä salasanat lapulla, pääsyt toimittajarekistereihin, linkki pilvitaulukoihin.
Jenna sieppasi puhelimen kuin valtikan.
— Ja vielä yksi asia — otin kansiosta kaksi kappaletta paperia. — Viisitoista vuotta toiminimesi on käyttänyt tätä tilaa maksuttomalla käyttöoikeussopimuksella. Tämä on irtisanomisilmoitus. Kuukausi aikaa tyhjentää tila tai allekirjoittaa uusi vuokrasopimus. Vuokra alueen keskihintaan.
Markuksen kasvot muuttivat väriä.
— Mikä vuokra, Nina? Tämä on meidän yhteinen bisneksemme!
— Bisnes on sinun. Toiminimi, verot, voitot — sinun. Tila on minun. Perintö, ennen avioliittoamme.
— Et uskalla! — hän korotti ääntään.
Muutto olisi taloudellinen katastrofi: näyteikkunat, sisäänrakennetut kaapit, uusi paikka, uusi remontti — miljoonia.
— Aikani loppui — nousin, suoristin jakkuni. — Onnea bisnekseen, Jenna. Tarvitset sitä.
—
Ensimmäiset kymmenen päivää menivät hiljaisuudessa. Sitten soitti tehtaan tuotantopäällikkö Riihimäeltä, jonka kanssa olimme tehneet yhteistyötä vuosia.
— Anteeksi että häiritsen yksityisnumeroa, mutta en ymmärrä mitään. Uusi tyttönne lähetti spesifikaation tammimassiivikeittiölle — hän vaihtoi sen kalvomelamiiniin ja halpoihin saranoihin. Yritin selittää, hän sanoi etten sekaannu asioihin jotka eivät kuulu minulle.
— En ole enää tekemisissä liikkeen kanssa — vastasin katsoen ikkunasta syksyistä katua.
Kuukauden lopussa logistiikka romahti. Jenna sekoitti varastojen osoitteet, kaksi rekkaa tukki kadun samaan aikaan, taloyhtiö sakotti. Kolmas ajoi takaisin, koska valtakirjaa ei ollut. Asiakkaat soittivat vihaisina, asentajat istuivat tyhjissä asunnoissa vaatien seisonta-ajan korvausta.
Viimeisenä päivänä Markus lähetti allekirjoitetun vuokrasopimuksen skannattuna. Ei ollut vaihtoehtoja. Illalla tililleni kilahti ensimmäinen maksu. Uusi tulo tuntui mukavammalta kuin vuosikymmenten ilmainen ylityö.
—
Toinen kuukausi murensi Jennan. Hän oli kuvitellut omistajuutta nahkasohvalla istumisena, cappuccinon juontina. Todellisuus oli reklamaatioita, puuttuvia tavaroita, huutavia asentajia.
Suurin kriisi tuli kaapista. Mittamies oli merkinnyt punaisella kynällä viiden sentin teknisen välin — asiakas asensi alaslasketun katon. Jenna jätti merkinnän huomiotta. Kaappi ei mahtunut. Asiakas tuli itse paikalle huutamaan niin että näyteikkunat tärisivät. Jenna itki ja juoksi ulos.
Markus palkkasi ammattimaisen liikkeenjohtajan, korkealla palkalla ja prosenttiosuudella. Nyt hän maksoi sekä minulle vuokraa että hänelle palkkaa — kaksi valtavaa kuluerää siitä mikä ennen tuli ilmaiseksi.
—
Samaan aikaan tapasimme lakimieheni toimistossa avio-omaisuuden jaosta. Käyttäydyin viileän asiallisesti, avioehdon rajoissa.
— Yhteisesti hankittua omaisuutta on kesämökkitontti Nurmijärvellä, kaksi autoa ja pankkitilit — lakimies risti sormensa mahonkipöydällä. — Ninan asunto ja liiketila eivät kuulu jakoon.
Markus näytti kalpealta.
— Ehdotan mökin myyntiä ja rahojen jakoa. Autot arvioidaan markkinahintaan.
— Sovimme — nyökkäsin ja lisäsin: — Mutta yksi asia vielä. Liikkeen kalusteet, varasto, näyttelymallistot, toimistolaitteet, jotka on hankittu avioliiton aikana toiminimen kautta — myös ne ovat yhteistä omaisuutta.
Markus avasi suunsa vastustaakseen. Lakimies vahvisti: puolet arvosta oli korvattava minulle.
Se oli laukaus, joka osui. Maksaakseen minulle erotuksen maastoautosta ja puolet keittiöiden arvosta, Markus otti kulutusluoton korkealla korolla — pankit näkivät liikevaihdon romahtaneen.
—
Kolmannessa kuukaudessa kriisi laajeni täydeksi. Se sama tammikeittiö saapui asiakkaalle kalvopintaisena — asiakkaat, joilla oli yhteyksiä, uhkasivat oikeudella. Markus joutui tekemään koko tilauksen uudelleen omalla kustannuksellaan ja maksamaan korvauksia.
Sitten selvisi, ettei Jenna ollut maksanut italialaisen helainlaskun — tehdas pysäytti toimitukset kahdeksi viikoksi. Asiakkaat lähettivät oikeudenkäyntiä edeltäviä vaatimuksia kuluttajansuojalain nojalla. Palkat myöhästyivät, asentajat siirtyivät kilpailijoille.
Jenna oli tässä vaiheessa jo kotona. Hän vaati ravintolaillallisia, lahjoja, luvattua Kanariansaarten matkaa. Markus lastasi laatikoita varastolla ja laski tappioita öisin.
Maksaakseen vihaisimmat asiakkaat, sulkeakseen luoton ja maksaakseen minulle vuokran, Markus ripusti liikkeeni ikkunoihin keltaiset kyltit: "TOTAALINEN LOPPUUNMYYNTI". Hän myi keittiöitä tappiolla saadakseen käteistä heti.
—
Kolmannen kuukauden viimeisenä päivänä tulin tarkistamaan tilan kuntoa ennen sopimuksen päättymistä. Markus oli purkamassa toiminimeään.
Hän seisoi tyhjässä, kaikuvassa salissa, pölyisessä paidassa.
— Oletko tyytyväinen? — hänen äänensä oli käheä.
— Tulin tarkistamaan pistorasiat ja lattiat — vastasin liikeasiallisesti. — Huomenna apteekkiketjun urakoitsijat aloittavat remontin. Sopimus on jo allekirjoitettu.
— Jenna lähti viikko sitten — hän sanoi äkkiä, kuin etsien myötätuntoa. — Sanoi tulleensa petetyksi. Halusi menestyvän miehen, ei konkurssin partaalla olevaa rekkoja purkavaa tyyppiä.
— Ikävää — tein merkinnän luovutuspöytäkirjaan ja ojensin sen hänelle. — Allekirjoita tähän. Vuokravakuuden pidätän siivouskuluihin.
Hän allekirjoitti lukematta, sormet vapisivat. Otin avaimet ja lähdin. Marraskuun ilma tuntui puhtaalta.
—
Kaksi viikkoa myöhemmin, lauantai-iltana, kääriydyin peittoon olohuoneessani lukemaan. Ovikello soi. Markus seisoi ovella — ei enää puvussa vaan tummassa takissa, laihtuneena, kädessään kimppu kukkakaupan halvimpia ruusuja.
— Nina — hänen äänessään oli sävy, jota olin kuullut ennen vain kun hän puhui verottajalle. — Olin idiootti. Sokea. Tämä bisnes toimi vain sinun ansiostasi. Aloitetaan alusta. Tunnet kaikki toimittajat…
Katsoin miestä, jonka kanssa olin jakanut vuosikymmenen elämästäni, enkä tuntenut mitään. Ei vihaa, ei kostonhimoa. Vain väsymystä siitä, että hän yhä luuli minua tyhmemmäksi kuin oli.
— Markus — en avannut ovea kokonaan, ketju pysyi paikallaan. — Tulit syntymäpäivilleni ja julistit ystävieni edessä, että toinen nainen ottaa paikkani.
— Se oli valtava virhe! Ylimielisyyttä, keski-iän kriisi!
— Ei siinä ollut virhettä — katsoin häntä suoraan silmiin. — Hän otti paikkani. Ei vain osannut hoitaa työtäni.
Suljin oven, käänsin lukon ja menin keittiöön keittämään itselleni kahvia.
