Aulikki laski kauhan takaisin kastikekattilaan ja vilkaisi olkansa yli. Johanna seisoi keittiön ovella, selkä jäykkänä, ja naputti kynsiään ovipieleen.
— Äiti, etkö sinä osaa istua paikallasi? Leikkaa vaikka leipää tai jotain.
Aulikki pyyhki sormensa esiliinaan ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Johanna oli hermostunut koko iltapäivän. Ensin hän oli tyytymätön siihen, miten lohi oli aseteltu voileipäkakun päälle, sitten hän oli kommentoinut Aulikin villatakin nuhjuisuutta ja lopulta todennut, että ruokapöydässä oli liian vähän tilaa.
Syy selvisi, kun Petteri ja Eero tulivat autotallilta. Petteri pesi käsiään pitkään ja perusteellisesti, Eero lösähti tuoliin ja kaivoi puhelimen taskustaan.
— No niin, — Johanna aloitti, kun lautanen oli tyhjä. — Meillä on asiaa.
Aulikki tiesi tuon äänensävyn. Samalla tavalla oli alkanut keskustelu siitä, tarvittaisiinko pihalle uusi terassi. Tai siitä, että he tarvitsivat lisää rahaa asuntolainan järjestelyihin. Tai siitä, että pariskunnan yhteinen lomamatka Rodokselle olisi ollut mahdoton ilman Aulikin apua.
Petteri laski haarukan pöydälle ja nojasi kyynärpäihinsä.
— Me ollaan mietitty Johannan kanssa, että Eero tarvitsee nyt oman auton. Poika on kohta kaksikymmentäyksi. Joka aamu se joutuu tunkemaan itsensä bussiin, joka on aina täynnä. Eihän siinä ole mitään järkeä.
Eero ei nostanut katsettaan puhelimesta. Hänen oikea peukalonsa pyyhki näyttöä oikealta vasemmalle, vasemmalle oikealle.
— Auto? — Aulikki toisti. — Millainen auto?
— Tiedätkö, äiti, semmoinen millä pääsee paikasta toiseen. Petterin tutulla on myynnissä ihan siisti Peugeot. Vuoden 308. Ajettu vasta sataviisikymmentätuhatta. Hinta on kuusi tuhatta, mutta se on oikeasti halpa, kun katsoo mitä vastaavista pyydetään.
Johanna puhui nopeasti, kuten aina silloin, kun hän yritti saada asian kuulostamaan itsestään selvältä. Aulikki tunsi tyttärensä tavat yhtä hyvin kuin oman kahvipannunsa kolahdukset.
— Kuusi tuhatta euroa, — Aulikki sanoi ja katsoi Eeroa. Poika oli nyt avannut jonkin videon ja ääni kuului hiljaa kuulokkeista. — Eerolla on varmaan säästöjä?
Johannan suupielet kiristyivät.
— Älä nyt viitsi. Mistä opiskelija säästää? Kaikki menee elämiseen. Me maksetaan jo nyt sen vuokra ja ruuat ja bussikortti. Meillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa mihinkään ylimääräiseen. Asuntolainan korko nousee, sähkölasku oli viime kuussa melkein kolmesataa. Sä tiedät kyllä.
Petteri laski kätensä Johannan olkapäälle ja puristi kevyesti.
— Me ajateltiin, että sinä voisit vähän jeesata. Niistä mummon perinnöistä. Se on vain järkevää, kun rahat makaa tilillä ja inflaatio syö niitä koko ajan. Eeron tulevaisuus on panostamisen arvoinen asia.
Aulikki katsoi Eeron puhelimen kuulokkeisiin, joista vuosi nyt jonkin peliohjelman ääniä. Hän oli ostanut ne lahjaksi kaksi joulua sitten. Ne olivat maksaneet satakaksikymmentä euroa, eikä poika ollut kertaakaan sanonut kiitosta.
— Kuinka pitkällä Eero on insinööriopinnoissa? Kandi valmistuu varmaan ensi keväänä?
Kysymys oli osoitettu Eerolle, mutta siihen vastasi Johanna.
— Ihan aikataulussa mennään. Nyt kesällä on vähän rästikursseja, mutta se on ihan normaalia. Opiskelu on rankkaa. Eikä siellä Tampereen yliopistossa kyllä paljon lusmuilla.
Aulikki nojasi taaksepäin tuolissaan. Selän nikamat raksahtivat. Viime viikon lumityöt olivat jäykistäneet hartiat, eikä fysioterapeutin antama jumppaohje ollut auttanut yhtään.
— Minä kävin viime kuussa Hervannassa, — Aulikki sanoi rauhallisesti ja otti kulauksen kylmennyttä kahvia. — Halusin nähdä, missä Eero opiskelee. Ihan kiva kampus. Vähän betoninen, mutta viihtyisä.
Eeron puhelin putosi pöydälle. Etukuuloke irtosi ja kierähti hillopurkin viereen.
— Siis mitä sä siellä teit? — Eeron ääni oli ohut ja terävä.
— Kysyin opintotoimistosta, mitä sinun opinnoillesi kuuluu. Kun et ole pitkään aikaan kertonut mitään, ja aina kun kysyn, sinä sanot että ihan hyvin. Ajattelin, että opintosihteeri tietää paremmin.
Johanna nousi seisomaan. Kahvikuppi heilahti ja ruskeaa nestettä läikähti valkoiselle pöytäliinalle. Kukaan ei pyyhkinyt sitä.
— Mitä sinä selität? Eero käy luennoilla. Joka aamu se ottaa bussin keskustaan ja—
— Bussi menee Koskikeskukselle, — Aulikki keskeytti. — Eero on istunut siellä joka päivä puoli vuotta. Pelannut kännykällä ja syönyt kebabia. Häntä ei ole näkynyt yliopistolla sitten viime joulun.
Petterin kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi. Hän kääntyi hitaasti kohti poikaansa.
— Mitä vittua? Eero? Onko tämä totta?
Eero lysähti tuolissaan. Kaksimetrinen nuori mies näytti yhtäkkiä paljon pienemmältä, kuin ilmat olisi laskettu hänestä ulos. Hän avasi suunsa, mutta sieltä tuli vain soperrusta.
— Se on… siis mä voin selittää. Ne kurssit oli tosi vaikeita ja mä ajattelin, että pidän välivuoden. Mä en vaan kehdannut kertoa. Mä tiesin, että te suututte.
— Välivuoden? — Petteri toisti. Hänen äänensä oli vaarallisen tasainen. — Etkö sinä ole käynyt siellä ollenkaan? Koko keväänä? Mihin ne meidän maksamat vuokrat on menneet?
Aulikki veti henkeä. Tämä oli se kohta, jonka hän olisi halunnut välttää, mutta jota ei voinut enää paeta.
— Vuokria ei ole maksettu. Eero ei ole asunut siellä tammikuun jälkeen. Vuokranantaja purki sopimuksen maaliskuussa maksamattomien vuokrien takia. Eero on asunut täällä teidän nurkissa koko kevään ja sanonut, että on käynyt kotona vain viikonloppuisin.
Johanna puristi pöydän reunaa. Hänen rystysensä olivat valkoiset.
— Mistä sinä tiedät? Mistä sinä yhtään mitään tiedät?
— Vuokranantaja soitti minulle. Eero oli antanut minun numeroni hätävaraksi. Ilmeisesti teidän numeroihinne ei vastattu. Hän kertoi, että asunto oli jätetty siivottomassa kunnossa, ikkuna rikki ja parketti pilalla. Vuokravelkaa oli melkein kolme tuhatta.
— Kolme tonnia? — Johannan ääni kohosi kimeäksi. — Mihin rahat on menneet? Ne mitä me lähetettiin joka kuukausi?
Aulikki katsoi Eeroa, joka tuijotti nyt lattiaa ja hengitti tiheästi. Hiki kiilsi pojan ohimoilla.
— Rahat ovat menneet siihen, mitä nuoret miehet tekevät, kun haluavat näyttää tärkeämmiltä kuin ovat. Viinaa, ravintoloita, vaatteita. Ja yhdelle tytölle, jonka Eero halusi tehdä vaikutuksen. Tytöllä oli kalliit maut.
— Älä viitsi, mummo, — Eero kuiskasi. — Sä lupasit ettet kerro.
— Minä lupasin, etten kerro veloista, — Aulikki vastasi kylmästi. — En siitä, mihin teidän lähettämänne tuet ovat kadonneet. Mutta nyt tuli puhe autoista ja tulevaisuudesta, niin kai se kokonaisuus pitää tuoda esiin.
Petteri seisoi nyt aivan Eeron tuolin takana. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja aukenivat uudelleen.
— Veloista? Mistä veloista?
Aulikki otti laukustaan taitellun paperinipun ja ojensi sen pöydän yli. Petteri tarttui siihen, silmäili numeroita ja hänen leukansa kiristyi.
— Mitä helvettiä? Pikavippejä? Kaksitoista tuhatta euroa pikavippejä? Mihin sinä tarvitsit kaksitoista tonnia?
Eero puri huultaan. Veri maistui suussa.
— Mä ajattelin, että maksan ne takaisin. Siellä oli yks juttu, bitcoin-juttu, kaveri sanoi että se on varma. Ja sitten kun se ei ollutkaan, ne alkoi soittaa. Soitti mulle, soitti äidille, soitti mummulle. Varsinkin mummulle, koska minä… mä annoin niille mummon numeron ja sanoin, että se on minun takaajani.
Johanna vaikeni kokonaan. Hän vain seisoi paikallaan ja hengitti raskaasti. Huoneessa tuoksui jäähtynyt lohi ja tilli. Ulkona alkoi tuiskuttaa lunta, vaikka oli jo huhtikuun puoliväli. Hämeenlinnalainen kevät oli aina yhtä arvaamaton.
— Noissa papereissa on maksumerkinnät, — Aulikki sanoi ja osoitti papereita Petterin kourassa. — Velat on maksettu. Kaikki kaksitoista tuhatta. Arvaatte varmaan, kenen tililtä.
Petteri laski paperit pöydälle. Ne imivät itseensä läikkynyttä kahvia ja muuttuivat ruskeankirjaviksi.
— Sinäkö… sinäkö maksoit ne? Millä rahalla?
— Niillä rahoilla, joita te juuri olitte pyytämässä. Mummon perinnöllä. Sijoitusrahastosta nostetuilla säästöillä.
Johanna haukkoi henkeä.
— Kaikki? Kaikki meni niihin velkoihin?
— Meni. Ja vähän päälle. Minun piti myydä kaksi metsäpalstaa, jotka isäsi osti joskus kahdeksankymmentäluvulla. Ne menivät pilkkahintaan, koska ostaja tiesi, että tarvitsen rahat nopeasti.
Hetki oli hiljainen. Sitten Johanna lysähti tuoliin ja hautasi kasvot käsiinsä. Petteri ei sanonut mitään. Hänen silmänsä porautuivat Eeroon, joka yritti painua mahdollisimman pieneksi tuolissaan.
— Entäs se loppu? — Johanna kysyi käsiensä takaa. — Niitä rahoja oli paljon enemmän kuin mitä nuo velat veivät. Mitä tapahtui lopuille?
Aulikki nousi seisomaan ja suoristi hameensa. Polvea vihlaisi — nivelrikko, jonka lääkäri oli todennut viime syksynä ja johon olisi kuulemma saatavissa hoitoa yksityisellä, jos vain olisi varaa.
— Loput käytin itseeni.
— Mihin sinä muka tarvitset rahaa? — Johannan ääni oli katkera ja terävä. — Sinä asut yksin kaksiossa, sinulla on työeläke ja kansaneläke, sinä et matkusta, sinulla ei ole harrastuksia.
— Nyt on.
Aulikki käveli eteiseen ja otti naulakosta talvitakkinsa. Se oli sama takki, jonka hän oli ostanut vuosia sitten S-marketin alennusmyynnistä. Johanna oli aina sanonut, että se näytti halvalta.
— Ostin pienen torpan Lammilta. Vanha postitoimisto, jota ei ole käytetty viiteentoista vuoteen. Siinä on tiilikatto, joka pitää vaihtaa, ja uunit, jotka pitää muurata uudelleen. Mutta siellä on omenapuita ja herukkapensaita ja paikka kasvimaalle.
Hän kietoi kaulahuivia kaulaansa ja katsoi Johannaa.
— Remontti maksaa. Sähköt pitää uusia, ikkunat tiivistää, kaivo puhdistaa. Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa auttaa teitä. Ei enää. Kaikki meni siihen taloon ja siihen elämään, jonka minä haluan itselleni näinä vuosina, mitä vielä on jäljellä.
— Sinäkö ostat kartanoa? — Johanna nousi uudelleen ja hänen silmänsä olivat kosteat ja vihaiset. — Nyt, kun me tarvitaan apua enemmän kuin koskaan? Kun oma poikasi on peloissaan ja hädissään ja—
— Eero ei ole hädissään, — Aulikki keskeytti. — Eero on laiska ja pelkuri ja valehtelija. Ja te olette kasvattaneet hänestä sellaisen. Te annoitte hänelle kaiken, mitä hän pyysi, ja nyt hän ei osaa tehdä muuta kuin pyytää lisää.
Hän avasi oven. Rappukäytävästä tulvahti viileä ilma, jossa tuoksui märkä villa ja naapurin kissanhiekka.
— Sitä paitsi, — Aulikki lisäsi ja kääntyi vielä kerran — se ei ole kartano. Se on ränsistynyt postitalo, jossa on homeinen kellari ja pihalla laho omenapuu. Mutta se on minun. Eikä kukaan tule kertomaan minulle, mitä minä saan tai en saa tehdä omilla rahoillani.
Hän veti oven kiinni perässään. Rappukäytävässä kaikui hetken aikaa Johannan itku ja Petterin painava, hiljainen ääni, joka sanoi jotain mitä Aulikki ei jäänyt kuuntelemaan.
Kävely linja-autoasemalle kesti viisitoista minuuttia. Maa oli jäässä ja hiekoitussora rahisi kenkien alla. Aulikki ajatteli uutta taloaan. Hän ajatteli sitä hetkeä, kun oli seissyt tyhjässä salissa, jossa oli hylätyn postin haju ja ikkunalaudalla kuollut kärpänen. Hän oli katsonut ulos pihalle ja nähnyt, miten vanha omenapuu yhä eli, miten sen oksissa oli jo silmuja, vaikka oli vasta helmikuu.
Bussissa oli lämmintä. Radiosta soi joku vanha iskelmä, jota Aulikki ei tunnistanut. Hän istui ikkunapaikalla ja katsoi, miten Hämeenlinnan kadut vaihtuivat pelloiksi ja metsäsaarekkeiksi. Hän ajatteli kasvimaata, jonka perustaisi keväällä. Maa oli siellä savea, joten tarvittaisiin kohopenkit. Ja komposti. Ja kastelujärjestelmä.
Kun puhelin soi, hän vastasi vasta kolmannella hälytyksellä. Ruudulla luki "Eero".
— Mummo?
— Mitä nyt?
— Mä halusin vaan sanoa, että… no siis. Mä oon pahoillani. Ihan oikeasti.
Taustalta kuului Petterin matalaa mölinää ja jokin kolahdus, kuin jokin olisi kaatunut.
— Isä sanoi, että mun pitää etsiä työpaikka. Ihan mikä tahansa. Ja maksaa sille takaisin ne rahat, mitkä sinä maksoit. Se vei mun läppärin ja älykellon ja sanoi, että saan ne takaisin vasta kun—
— Hyvä.
— Mutta mä tarvitsisin vähän rahaa. Ihan vaan sen verran, että saan puhelimeen saldoa ja—
Aulikki katsoi ikkunasta ulos. Tie kaartoi ja metsän takana välähti järvi, osittain jään peitossa, osittain sulanut reunoiltaan.
— Ei, — hän sanoi. — Sinä et tarvitse minun rahojani enää koskaan.
Hän sulki puhelimen ennen kuin Eero ehti vastata.
Seuraava pysäkki oli Vanajaveden rannassa. Aulikki nousi bussista, käveli rannan penkille ja istui siihen, vaikka ilma oli kylmä ja tuuli puhalsi järveltä. Joutsenia ei vielä näkynyt. Mutta jossain rannan tuntumassa suli jää, ja veden alta kuului outoa, kumeaa ääntä, kuin maailma olisi hengittänyt talven jäljiltä.
