„Tarvitsen miehen viikonlopuksi, en elämäksi, olen jo järjestänyt elämäni aivan liian hyvin“
Helsingin sydämessä aamu tuoksui vastapaahdetulta kahvilta ja kevyeltä merituulelta, joka kulkeutui avoimista ikkunoista sisään. Tuula heräsi täsmälleen kello seitsemän, kuten hän oli tehnyt jokaisena päivänä viimeiset kymmenen vuotta. Hänen asuntonsa jugendtalossa oli minimalismin, valon ja ennen kaikkea täydellisen järjestyksen keidas. Siellä ei ollut tilaa lojuville sukille, ikkunalaudoille unohtuneille kahvikupeille tai rikkinäisille laitteille, jotka ”saattaisivat vielä joskus tulla tarpeeseen”. Tuula oli rakentanut tämän turvapaikan kivuliaan avioeron jälkeen, joka oli jättänyt häneen paitsi henkisiä arpia, myös arvokkaan opetuksen: mikään ei ole tärkeämpää kuin oma tila, joka on järjestetty omien toiveiden mukaisesti.
Hänen poikansa, joka oli jo opiskelijana muualla, oli jättänyt koko asunnon hänen käyttöönsä. Tuula oli sisustusarkkitehti – ammatti, joka ruokki hänen esteettistä silmäänsä – ja illat hän vietti lempituolissaan kirjan ja viinilasillisen äärellä, tarvitsematta selitellä kenellekään, mitä oli syönyt tai mihin aikaan oli sammuttanut valot. Ystävättäret kysyivät häneltä usein hieman väkinäisellä säälin sävyllä: ”Tuula, olet niin kiehtova nainen, mikset etsi ketään? Eikö tämä yksinäisyys paina sinua?”. ”Yksinäisyys painaa vain niitä, jotka eivät osaa tehdä itsensä kanssa mitään”, hän vastasi joka kerta tyynesti hymyillen, vailla katkeruutta.
Ja silti, olemassa oli se hienovarainen kaipuu seurasta. Kävelyretken jakaminen puistossa, teatteriesitykseen meneminen tai aurinkoisena viikonloppuna meren rannalle lähteminen. Niin hän tapasi Markun. Markku oli tyylikäs mies, menestynyt lakimies, joka rakasti klassista kirjallisuutta. Ensimmäiset tapaamiset olivat maagisia. He keskustelivat arkkitehtuurista, Italian-matkoista ja filosofiasta. Tuula tunsi itsensä inspiroituneeksi, aivan kuin joku olisi avannut uuden ikkunan maailmaan. Mutta neljännellä tapaamisella, heidän illallistaessaan hänen elegantissa ruokailuhuoneessaan, Markku laski ruokailuvälineensä ja katsoi Tuulaa suoraan silmiin.
”Tiedätkö Tuula, luulen, että on aika ajatella jotain vakavampaa. Asuntosi on viihtyisä, mutta voisimme etsiä suuremman talon, ehkä jostain kaupungin laidalta. Olisi ihanaa syödä aamiaista yhdessä joka aamu”, hän sanoi äänellä, joka kuulosti enemmän liiketoimintasuunnitelmalta kuin rakkaudentunnustukselta.
Tuula jähmettyi hetkeksi. Hän katsoi Markkua ja ymmärsi, että tämän ajatuksissa tämä oli jo järjestellyt hänen elämänsä uudelleen.
”Markku, ymmärrätkö itse, mitä juuri sanoit?” hän kysyi äänellä, joka oli rauhallinen, mutta terävä kuin veitsi. ”Tietenkin, ehdotan että muutamme yhteen. Se on luonnollinen askel, eikö totta?” ”Luonnollinen kenelle? Sinulle?” hän jatkoi laskiessaan lautasliinan pöydälle. ”Teen kovasti töitä saavuttaakseni tämän elämän. Olen kauan sitten ohittanut sen vaiheen, jossa elin toisen mukavuuden vuoksi. Miksi luulet, että suhteemme tavoitteena on oltava asuntoni muuttaminen ’sinun kodiksesi’?”
Markku nauroi, mutta naurusta puuttui kaikki lämpö. ”Olet aivan liian varovainen, Tuula. Tuo on modernia itsekkyyttä. Naisen kuuluu rakentaa pesä.” ”Naisen kuuluu elää omaa elämäänsä, Markku. Ja jos sinun ’sitoutumisesi’ tarkoittaa sitä, että minun on muututtava taloudenhoitajaksesi ja kokiksesi, meillä on täysin erilaiset määritelmät onnellisuudelle.”
Tuon illan jälkeen Markku katosi. Hän oli kolmas mies viime kuukausina, joka muutaman tapaamisen jälkeen yritti ”asettua” Tuulan alueelle. Tuula oli pettynyt, mutta ei yksinäinen. Hän oli ymmärtänyt, että monet hänen ikäisensä miehet eivät etsi kumppania, vaan ratkaisua ratkaisemattomiin arjen tarpeisiinsa.
Seuraavalla viikolla hän lähti ulos Ollin kanssa. Olli vaikutti erilaiselta – taiteilija, vapaa sielu. He tapasivat nykytaiteen näyttelyssä. Kaikki sujui hienosti, kunnes Olli heitti: ”Voisitko tulla huomenna luokseni? Keittiö on vähän sekaisin, ehkä voisit laittaa jotain hyvää, olen unohtanut, miltä maistuu kunnollinen kotiruoka.” Tuula tunsi kitkerän maun suussaan. Käsikirjoitus toisti itseään, vain näyttelijät vaihtuivat.
Tuula seisoi ikkunan ääressä ja seurasi, kuinka kaupungin valot alkoivat tuikkia kuin timantit mustan sametin yllä. Hänen ajatuksensa pyörivät Ollin ehdotuksen ympärillä. Hän pohti katkerana, miksi itsenäinen nainen nähdään nykymaailmassa enemmän ”resurssina” kuin persoonallisuutena. Nämä miehet näkivät hänen järjestyksensä, hiljaisuutensa ja menestyksensä tyhjinä tiloina, jotka he kokivat velvollisuudekseen täyttää omilla ongelmillaan, elämänsä jäänteillä ja epärealistisilla odotuksillaan.
Tuskallisen selkeästi hän muisti kaksikymmenvuotisen avioliittonsa. Se oli ollut kuin vaivalla rakennettu silta, jota aviomies kulki katsomatta koskaan taakseen. Hän maksoi laskut, suunnitteli lomat, hoiti kodin kriisit ja rakensi uraansa, kun taas mies piti hänen tarjoamaansa mukavuutta itsestäänselvyytenä. Avioeron jälkeen häneltä kului vuosia oppia taas hengittämään kysymättä keneltäkään lupaa. Hänellä ei ollut aikomusta antaa kenenkään, ei ikinä enää, muuttaa itseään sivuhahmoksi omassa draamassaan.
Seuraavana päivänä Tuula tapasi parhaan ystävättärensä, Sofian, arkkitehdin, jolla oli yhtä terävä näkemys elämästä. He istuivat erääseen rauhalliseen kahvilaan keskustassa. ”Tiedätkö Sofia, uskon että miehillämme on jokin valmistusvirhe”, Tuula aloitti sekoittaessaan teetään hunajalla. ”He luulevat, että jos nainen on yli viisikymmentä, hän pelkää automaattisesti yksinäisyyttä ja odottaa vain tulevansa ’pelastetuksi’ jonkun toimesta, joka tuo mukanaan vuoren verran ylimääräisiä huolia.” Sofia puhkesi tarttuvaan nauruun. ”Täysin totta! Minun ’ystäväni’ ehdotti äskettäin, että olisi halvempaa asua yhdessä, koska ’kulujen jakaminen on älykäs taloudellinen strategia’.” ”Siinähän se ongelma on!” Tuula hymyili. ”He etsivät taloudellista mallia, eivät tunneyhteyttä.”
Ja silti, samana iltana Tuula sai viestin henkilöltä, jonka oli tavannut kirjaesittelyssä – Valterilta, boheemilta ja sivistyneeltä kääntäjältä. Hän ei kutsunut Tuulaa siivoamaan kotiaan eikä maininnut yhteisistä budjeteista. Hän kirjoitti yksinkertaisesti: ”Huomasin, että modernin taiteen galleriaan avautuu upea näyttely. Jos olet vapaa, olisin iloinen, jos voisimme käydä siellä lauantaina. Vain me kaksi, lasillinen viiniä ja keskusteluja taiteesta. Ilman mitään muuta agendaa.”
Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun hän tunsi aitoa kiinnostusta. Hän ymmärsi, etteivät suhteet välttämättä tarvitse olla ”projekti” tai ”välttämättömyys”. Tuula ymmärsi, että jäämällä yksin hän oli rakentanut universumin, jossa hän tunsi itsensä täytetyksi, ja nyt hän saattoi päästää tuohon universumiin vain jonkun, joka ei tule tuhoamaan tai remontoimaan, vaan vain jakamaan hetkiä.
Hän vastasi lyhyesti: ”Kuulostaa täydelliseltä suunnitelmalta lauantaille.”
Sillä hetkellä hänet valtasi helpotuksen aalto. Hän ymmärsi, että ”itsekkyys”, josta hänen entiset liehittelijänsä olivat häntä syyttäneet, oli todellisuudessa hänen suurin voittonsa. Hänen ei tarvinnut todistaa mitään kenellekään, ja ennen kaikkea hänen ei tarvinnut palvella ketään. Hän oli vapaa valitsemaan – ei tarpeesta, vaan puhtaasta halusta. Ja hän oivalsi, että tämä on todellista luksusta: olla oman rauhansa valtias. Hän katsoi eteisen peiliin: edessä oli nainen, joka oli vihdoin löytänyt avaimen, ei miehen sydämeen, vaan omaan vapauteensa. Ja tuon vapauden maku oli epäilemättä hänen elämänsä kaunein osa.