Joskus olemme yksinäisiä, vaikka olisimme muiden ihmisten ympäröimiä
Johannes oli elänyt yksin lähes kymmenen vuotta, muuttaen arkensa lähes kirurgisen tarkaksi rutiiniksi. Hänen asuntonsa Helsingin keskustassa muistutti täydellisesti säilytettyä museota, jossa jokaisella esineellä oli ollut jo vuosia oma, muuttumaton paikkansa. Kuudenkymmenen kahden vuoden iässä hän oli vakuuttanut sekä itsensä että lähipiirinsä siitä, että tämä oli hänen ihanteellinen olotilansa: rauha, ennakoitavuus ja täydellinen tunteiden turbulenssin puute. Lapsilleen, jotka poikkesivat silloin tällöin käymään, hän sanoi aina saman asian: ”Minulla on kaikki hyvin, minulla on harrastukseni, minulta ei puutu mitään.” Mutta heti kun ovi sulkeutui heidän perässään, asunnon hiljaisuus muuttui niin tiheäksi, että se tuntui melkein tukahduttavalta.
Markus, hänen kolmikymppinen poikansa, tarkkaili isäänsä usein huolestuneena ja aisti syvän tyhjyyden tämän järjestelmällisen julkisivun takana. Eräänä sunnuntaina, kahvia juodessaan, Markus laski puhelimensa pöydälle ja katsoi isäänsä vakavana. – Isä, kodistasi on tulossa mausoleumi ja sinä olet kuin museoesine siellä. Mikset yrittäisi muuttaa jotain? Elämä ei lopu kuudenkymmenen kahden vuoden kohdalla. – Markus, minä arvostan itsenäisyyttäni. Minun iässäni en kaipaa mitään komplikaatioita, Johannes vastasi välttäen poikansa katsetta. – Kyse ei ole komplikaatioista, vaan ihmisistä. On olemassa sovelluksia ja yhteisöjä meidän ikäisillemme. Yritetään edes, luodaan profiili. Ehkä siellä on joku, joka etsii myös vain seuraa kahvikupin ääreen.
Johannes tuijotti älypuhelimensa näyttöä kuin se olisi ollut vieraan planeetan laite. Ajatus oman kuvan laittamisesta verkkoon tuntui kiusalliselta, melkein kuin hän pettäisi oman arvokkuutensa. Mutta nähdessään poikansa silmissä aidon huolen, hän huokaisi syvään. – Selvä on. Auta minua sitten. Mutta ei mitään hölmöilyjä.
Muutamaa päivää myöhemmin puhelin värisi ja Johannes hätkähti. Se oli viesti Marjalta, viisikymmentäkahdeksanvuotiaalta naiselta, jonka profiili huokui ajatonta seesteisyyttä. He alkoivat kirjoittaa toisilleen säännöllisesti. Ei turhanpäiväisyyksistä, vaan kirjoista, kaupungin historiasta ja siitä, kuinka vaikeaa on oppia elämään itsensä kanssa pitkän suhteen päättymisen jälkeen. Heidän ensimmäinen tapaamisensa tapahtui julkisessa puistossa. Johannes tunsi itsensä teiniksi: hän suoristi takkiaan jatkuvasti ja tarkisti hermostuneena kelloaan. Kun hän näki naisen lähestyvän, huulillaan kevyt hymy ja silmissään viisas katse, hänet valtasi aivan uusi tunne.
– Johannes? – nainen kysyi pehmeällä äänellä. – Kyllä. Marja, on todella ilo tavata sinut.
Kävely oli hidasta, ilman painetta tehdä vaikutus jokaisella askeleella. He puhuivat lapsistaan, kokemuksistaan ja siitä, miten yksinäisyyden tottumuksesta tulee ajan myötä panssari. Ei ollut kiirettä, ei kömpelöitä flirttailuyrityksiä; vain riisuva aitous. He istuivat puistonpenkille ja katselivat tuulessa tanssivia syksyn lehtiä.
– Tiedätkö, Johannes – hän sanoi yhtäkkiä ja katsoi kauas eteenpäin, – joskus tunnemme itsemme syvästi yksinäisiksi, vaikka olisimme muiden ihmisten vieressä. Ehkä jopa enemmän kuin silloin, kun olemme fyysisesti yksin.
Nämä sanat osuivat Johannekseen kuin salama. Sillä hetkellä hän ymmärsi, että koko hänen aiempi avioliittonsa, joka muiden silmissä näytti täydelliseltä, oli ollut juuri tätä: hiljaista yksinäisyyttä, joka oli jaettu ihmisen kanssa, joka ei ollut kuunnellut häntä vuosiin.
Johannes pysyi pitkään hiljaa ja tunsi, kuinka haarniska, jonka hän oli rakentanut niin huolellisesti, alkoi murtua. Marjan sanat olivat koskettaneet haavaa, jota hän ei ollut koskaan uskaltanut myöntää, ja tuoneet esiin totuuden, jota hän ei ollut koskaan rohjennut sanoa ääneen. Kivuliaan kirkkaasti hän ymmärsi, että hiljaisuus, jota hän kantoi sisällään, ei ollut syntynyt vasta eron jälkeen, vaan se oli vuosikymmenten kaiku, joiden aikana hän oli tuntenut itsensä näkymättömäksi paikassa, jonka olisi pitänyt olla hänen kotinsa.
– Kiitos, hän kuiskasi ja katsoi vihdoin suoraan naisen silmiin. – En ole koskaan osannut pukea tuota tunnetta sanoiksi. Olen aina luullut, että yksinäisyys tuli vasta kun talo tyhjeni, mutta sinä kuvailit juuri koko menneen elämäni. Olen ollut yksin kaikki nämä vuodet, vaikka olen elänyt toisen ihmisen rinnalla.
Marja tarkasteli häntä sellaisella syvyydellä, että Johannes tunsi itsensä nähdyksi tavalla, jota hän ei ollut kokenut aikoihin. – Se on yksinäisyyden julmin muoto, Johannes. Kun sinulla on epätoivoinen tarve tulla kuulluksi, mutta tiedät, ettei vastapuolella ole ketään, joka voisi todella ymmärtää sinua.
Heidän tapaamisistaan tuli vakituinen asia, joka kehittyi yksinkertaisesta kokeilusta turvaa etsiväksi rituaaliksi. Kumpikaan heistä ei etsinyt suuria seikkailuja, vaan pikemminkin turvasatamaa sieluille, jotka olivat väsyneet hiljaisuuteen. He alkoivat tavata viikoittain, nauttivat teetä rauhallisissa kahviloissa ja arvostivat lahjaa saada vihdoin jakaa ajatuksia, jotka olisivat muuten kadonneet olemattomiin. Johannes alkoi muuttaa asuntonsa ilmapiiriä: hän poisti huonekalujen suojapäälliset, valitsi hiljaista taustamusiikkia ja tunsi ensimmäistä kertaa, että hänen kotinsa alkoi taas hengittää.
Kun Markus tuli käymään, hän hämmästyi muutosta. Hänen isänsä ei enää istunut käpertyneenä tavallisessa nojatuolissaan, vaan kattoi pöytää, ja hänestä säteili uutta, elävää lämpöä. – Isä, sinä suorastaan hehkut! Mitä sinulle on tapahtunut? poika kysyi hymyillen. Johannes epäröi hetken, sitten hän valitsi rehellisyyden tien. – Tapasin naisen, hänen nimensä on Marja. Hän on upea ihminen. En tiedä, minne tämä tie johtaa, mutta tunnen itseni… nähdyksi. Tunnen itseni vihdoin läsnä olevaksi. Markus halasi häntä sellaisella lämmöllä, jota hän ei ollut osoittanut vuosiin. – Olen niin iloinen puolestasi, isä. Olet todella ansainnut löytää tämän ilon uudelleen.
Sinä iltana Johannes istui yksin olohuoneessa, mutta tyhjyys ei ollut enää pelottavaa. Yksinäisyys ei ollut enää taakka, vaan rauhan tila, jossa hän pystyi vihdoin elämään sopusoinnussa itsensä kanssa. Hän ymmärsi nyt: hän ei etsinyt ketään ”parantamaan” yksinäisyyttä, vaan tullakseen ymmärretyksi aitoudessaan. Kun hän katseli ikkunasta kaupungin valoja, Johannes hymyili peilikuvalleen. Se ei ollut mikään voitokas loppunäytös, vaan pehmeä alku, hiljainen lupaus siitä, ettei hänen tarvinnut tästä lähtien enää piilottaa totuuksiaan hiljaisuuden naamion taakse. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi itsensä eläväksi, valmiina ottamaan vastaan kaiken, mitä elämällä oli vielä tarjottavanaan.