Pohjanmaan lakeuksilla, missä tuuli kuiskailee vanhoissa tuulimyllyissä, eli eläkepäiviään viettävä Aino. Hänen pieni punainen mökkinsä oli aina ollut rauhan tyyssija, täynnä leivonnaisten tuoksua ja ikkunalaudoilla kukkivia pelargonioita. Rauha kuitenkin särkyi yhtenä kesäkuun aamuna, kun hänen tyttärensä Elena, menestynyt konsultti Helsingistä, kurvasi pihaan mukanaan kolme lasta – kymmenvuotias Eeli, kahdeksanvuotias Lumi ja viisivuotias Leo. ”Äiti, minulla on elämäni tärkein projekti, enkä voi kieltäytyä tästä matkasta Japaniin. Sinä olet ainoa, johon voin luottaa näiden kuuden viikon ajan”, Elena ilmoitti laskien matkalaukut kuistille odottamatta edes vastausta. Aino, vaikka tunsi nivelissään iän tuoman kolotuksen, nyökkäsi vain hiljaa. Hänen rakkautensa lapsenlapsiaan kohtaan oli syvempi kuin mikään väsymys.
Seuraavat kuusi viikkoa olivat kuin loputon maraton. Aino oli yhtä aikaa kokki, leikkikaveri, tarinankertoja ja kodinhoitaja. Päivät alkoivat auringonnousun aikaan ja päättyivät vasta, kun viimeinenkin satukirja oli luettu ja lelut kerätty talteen. Hän veti lapsia perässä pyöräretkillä, paikkasi polvia ja lohdutti itkupotkuraivareissa, vaikka oma selkä huusi lepoa. Silti, kun Lumi illalla kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille ja kuiskasi: ”Mummi, sinun luonasi on maailman parasta”, kaikki kipu tuntui haihtuvan. Lasten vilpitön ilo oli Ainon voimavara, joka piti hänet liikkeellä päivästä toiseen.
Elena puolestaan soitti vain harvoin. Puhelut olivat lyhyitä, kylmiä ja täynnä vaatimuksia. Hän ei koskaan kysynyt, kuinka äiti jaksoi tai miltä kesä oli tuntunut, vaan keskittyi luettelemaan puutteita: miksi Eeli ei ollut lukenut läksyjään, miksi vaatteet olivat sotkussa. Elenalle äidin uhraus oli itsestäänselvyys, mekaaninen palvelu, joka ei vaatinut sen kummempia sanoja tai kiitollisuutta.
Kun Elena elokuun lopulla saapui hakemaan lapsiaan, hän ei edes astunut mökin ovesta sisään. Hän seisoi autonsa vieressä ja katseli kriittisesti pihaa, jossa näkyi vielä eilisen leikkien jälkiä.
– Äiti, odotin kyllä, että olisit pitänyt kodin vähän paremmassa järjestyksessä näiden viikkojen aikana, Elena totesi tiukasti katsomatta äitiään silmiin. – Ja lapset näyttävät aivan villiintyneiltä. Oletko sinä edes yrittänyt pitää yllä mitään kuria?
Aino tunsi, kuinka kaikki se rakkaus ja vaiva, jonka hän oli antanut, mureni tyhjiin sanoihin. Hän suoristi selkänsä ja katsoi tytärtään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan päättäväisesti.
– Elena, lapset eivät tarvinneet kuria, he tarvitsivat välittämistä ja onnellisen kesän, Aino vastasi rauhallisesti, vaikka sydän hakkasi rinnassa. – En ole ollut täällä sinun palvelijasi, vaan mummi, joka halusi antaa lapsillesi jotain, mitä rahalla ei saa.
– Sinun tunteilusi on vain tapa peittää se, ettet selvinnyt tehtävästäsi, Elena sanoi ja sulki auton oven.
Kun auto katosi mutkan taakse, Aino jäi yksin hiljaisuuteen, joka tuntui nyt puhdistavalta. Hän palasi mökkiin ja löysi keittiön pöydältä Leon jättämän piirustuksen: siinä oli Aino ja lapset käsi kädessä auringon alla, ja alla luki kömpelöin kirjaimin: ”Kiitos mummi, rakastamme sinua”. Aino kosketti paperia, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen – ne eivät olleet enää surua, vaan helpotusta. Hän ymmärsi, ettei hänen arvonsa riippunut tyttären hyväksynnästä. Hän oli antanut lapsille jotain arvokasta, ja se oli tärkeintä. Aino istui alas keinutuoliin ja hengitti syvään. Hän tunsi vihdoin vapautta; hän tiesi, ettei enää koskaan antaisi kenenkään polkea omaa arvokkuuttaan. Tämä kesä oli viimeinen kerta, kun hän suostui uhrautumaan pyytämättä, ja se päätös toi mukanaan rauhan, jota hän oli etsinyt jo pitkään.